”Ennen kun voit rakastaa toista, sinun täytyy ensin rakastaa itseäsi.”

Melkoista sontaa! Ajattelin joskus, että mitä väliä rakastaako itseänsä vai ei, ei se määritä sitä miten toista rakastaa, vai määrittääkö?

Minä olen elänyt melko monivaiheisen elämän ja paino ja kropan muodot ovat oikeastaan vaihdellut aina elämäntilanteiden mukaan.
Varsinaisia paino-ongelmia ei minulla ole ollut, mutta kehonkuvan muutoksia kylläkin.

Olen aina ollut ”syö mitä huvittaa ja pysyt silti samassa painossa” tyyppiä, mutta neljän lapsen raskausajat muutti kroppaa melkoisesti.

Raskauden aikana on todella helppo kuitenkin mukautua oloihin ja uusiin ulottuvuuksiinsa. Jopa raskauden jälkeenkin, kaiken selitti vain pienillä lapsilla ja se oli ns. ”yleisesti” hyväksytty selitys. Se kuului asiaan. Niin sen kuului olla, vaikka itse kadehdin niitä äitejä, jotka tulivat synnäriltä jo XS kokoisena!

Mutta! Vaikein asia ja ehdottomasti opettavin asia oli itselläni sairastuminen…
Tarvitsin sairauteeni pääleikkauksen ja ennen leikkausta oli todella vaikeaa aikaa jolloin laihduin hurjasti. Tunsin itseni ihan varjoksi.

Alussa se laihtumisen tunne on mukavaa, painoa putoaa, kropasta näkyy kohtia mitä ei tiennyt olevankaan, ei ole enää tiukkoja vaatteita. Peilikuva on silti aina väärä.
Ihmisen silmät näkee toisissa helposti kadehdittavia asioita, mutta itsestään on äärettömän helppo löytää niitä ”mutta” kohtia ja niitä ”jos tuosta vielä” kohtia… ihmisen mieli ja silmä ei aina herää ymmärtämään, että nyt on hyvä. Liian usein verrataan itseään johonkin toiseen.
Joten siis laihduin. Ja pidin siitä – aluksi.
Laihduin enemmän ja huomasin että voin todella huonosti. Yritin syödä enemmän, mutta mitkään ravintoarvot eivät enää imeytyneet.
Hiukset kärsivät sairaudestani, joten nekin katkeilivat ja lopulta olin omasta mielestäni hirveä laiha takkupää. Inhosin katsoa peiliin.

Tuli pääleikkauksen aika.
Paraneminen oli vaikeaa ja jouduin todella kovalle kortisoni kuurille. En edes miettinyt miltä näytin. Kortisoni nesteet kertyivät kroppaani armottomalla vauhdilla ja kolmessa viikossa sain 30kg nestepainoa ympärilleni! Enkä edes tajunnut sitä – ennenkuin kerran kun katsoin peilistä itseäni, enkä tunnistanut peilikuvaani. Naama oli vain pyöreä, joka paikka oli vain turpeutta.
Tajusin katsovani itseäni jonkun muun sisällä. Tilanteelle en kuitenkaan voinut mitään, joten alkoi armoton sopeutuminen, tai oikeastaan itsensä sopeuttaminen yleiseen katsomukseen. Vihaan sitä!

Kun lähdin lasteni kanssa tivoliin kesällä, pitkä arpi takaraivossani mietiin vain sitä, mitä muut ajattelivat tälläisesta. Tunsin mielessäni, kuinka ihmiset katsoivat minun päälleni kun söin vaikka jäätelön, että ”tuokin voisi jättää tuon jäätelön syömättä”, tai jos menimme hampurilaisille, väistämättä oletin ihmisten ajattelevan, että salaatti olisi mulle se paras vaihtoehto. Häpesin itseäni. Häpesin liikkua lasteni kanssa, koska pelkäsin mitä ihmiset AJATTELIVAT!

Kesän jälkeen kuitenkin tuli syksy, oli kohdattava raadollinen todellisuus ja kohdattava kaikki tutut ihmiset. Ne ketä kesän aikana olin tavannut, eivät olleet tunnistaneet ennenkun olin avannu suuni. Pieni kosketuspohja oli reaktioihin, kun menin vanhimman poikani kanssa jääkiekkoon ja vein varusteet koppiin, samat vanhemmat jotka ovat tunteneet minut vuosikausia, eivät tunnistaneet. Luulivat että olin jonkun uuden pojan äiti. Kun poikani tuli koppiin ja sanoi minulle ”äiti” kaikkien päät kääntyivät.
”Herranjumala kun en tunnistanu ollenkaan!”
Jep, tiedän… onneksi olen hurtilla huumorilla varustettu, mutta silti se jotenkin sattui. Peitin vitseillä, mutta sisällä repi.

Esiteini ikäisiä poikia 20kpl tapittaa sinua ja omassa päässä vilisi tuhannet sanomattomat kommentit. Tai niin ainakin luulin. Oletin niin! Kunnes harkkojen loputtua ajelimme pojan kanssa kotia kohden ja poika alkoi puhua:
”Äiti, yks kysyi multa susta.”
Ajattelin heti että noniin, nyt on tämä vain kestettävä. Vähän apeana kysyin että: ”No mitäs pojat puhui ja kyseli?”, johon poikani sanoi: ”Se kysyi multa, että onko sun mielestä sun äiti hieman niinku pyöristynyt?” Ja vastasin sille että: ”Joo koska sillä leikattii kesällä pää ja sai kovia lääkkeitä.”
Asia oli heille sillä käsitelty.
Tajusin samalla hetkellä jotain äärettömän tärkeätä.

On aivan sama mitä itse AJATTELET muiden AJATTELEVAN sinusta. Itse olet sen pahimman skenaarion jo joka tapauksessa raadellut omaan mieleesi. Toiset näkivät minut taistelijana, joka selvisi isosta leikkauksesta, minä näin vain pullukkana joka häpesi kulkea ihmisten ilmoilla.

Ihmisen oma kehonkuva ei kovinkaan usein kohtaa omaa mielikuvaa, mutta se, että kukaan ei koskaan voi tietää tarinaasi, ei polkuasi, eikä nähdä käytyjä taistelujasi, joten heidän ajatuksillaan ei ole väliä.
Ihmisen kroppa on altis kaikille muutoksille, mutta vain oma sielusi voi kantaa ulkokuortasi.
Oli se kuori sitten millainen tahansa, se on sinun ja jokainen solu siinä kertoo sinun omasta elämästäsi, sinun koruttoman tarinasi.

Meidän täytyisi oppia katsomaan itseämme lasten silmin. He näkevät sen kuoren läpi suoraan meidät itsemme.

Se on tuskaisan ahdistavaa rimpuilla siinä suossa kun paino ei nouse tai laske. Sovituskopissa ollessasi muista kuka olet ja mistä asti olet tiesi kulkenut ja rakastu. Rakastu itseesi. Olet selvinnyt tähän asti ja kukaan, ei kukaan voi määrittää sitä mitä sinä ITSE olet ja mitä ajatuksia sinä itse pääsi sisälle päästät.

Koska totta se on, ennenkuin voit rakastaa toista, on opittava rakastamaan itseään.
Jos itseään ei rakasta sellaisena kuin on, pitää aina itseään riittämättömänä jollekkin, samalla kun pitäisi riittää vain itselleen.

♥ Minna