Sain ystävältäni aiheeksi oman kehonsa rakastamisen ja tämä on aiheena sekä kiehtova, että hyvin haastava itselleni. Tämä ei suinkaan ole huono juttu, sillä on hyvä silloin tällöin pysähtyä pohtimaan missä mennään oman minäkuvansa kanssa. Mitä siis on itsensä rakastaminen? Meille suomalaisille tuntuu olevan kovin vaikeaa myöntää näyttävänsä mistäänpäin hyvältä, tai edes sinnepäin; tosin parin viime vuoden kestänyt fitness-buumi on alkanut kohottaa itsetuntoamme hieman niin, että kehtaamme pistää Instagrameihin ja Snapchatteihin kuvia pakaroistamme kun olemme olleet hetken salilla pumppaamassa. Näin voisi siis ajatella, että oman kehonsa rakastaminen on sitä, että siitä pitää huolta, sitä muokkaa mieleisekseen, eikä epäröi näyttää sitä koko maailmalle sosiaalisessa mediassa.
Itse en kuitenkaan ole sillä tasolla. En lähellekään. Rehellisesti sanottuna olen kolmenkymmenenkolmen (33) ikävuoden aikana ollut ehkä 3 vuotta sinut itseni kanssa, ja senkin nipin napin. Kerrataanpa. Kun olin 12 tai 13, rintani alkoivat yhtäkkiä kasvaa. En ollut yhtään varautunut moiseen muutokseen ja fiilis oli enemmän kuin kiusallinen kun känniset miehet kotikulmilla ja luokkatoverit koulussa huutelivat jotain törröttävistä rinnanaluistani. Siirryttyäni yläastelle muodokkuuteni alkoi saada sellaisia mittasuhteita, että kouluni pojat nimittelivät käytävillä läskiksi ja se konkretisoitui siihen, että minun piti kuulemma pistää pussia päähän ja pulpettia vetää kauemmaksi koska olin niin yököttävän ruma. Mitä tämä tekee kasvavan teini-ikäisen nuoren naisenalun itsetunnolle? Romutti sen tietysti täysin. Ihastukset eivät kehdanneet puhua, ja jos puhuivatkin, niin keskellä kotitalojen lähimetsää (enkä edes liioittele) ettei kukaan vaan koulusta näkisi. Kuinka siis voisin millään uskoa olevani kaunis tai hyväksyttävä, kun suurimman osan nuoruusikääni sain vain kuulla olevani lihava vääristä paikoista, pukeutuvani väärin (pidin paljon hameista ja mekoista toisin kuin huppareihin pukeutuvat lajitoverini) ja että ulkonäköni kaikenkaikkiaan oli kuvottava? Suomalaisessa kulttuurissa ei ole ns. cheerleader-kultti niin syvänä, mutta luokallani sattui olevan sitä harrastava toveri ja sain kaiken aikaa kuulla vertailua häneen.
Niinpä siis vielä lukionkin jälkeen (vaikka lukiossa eivät enää haukkuneet pojat vaan rinnoistani kateelliset tytöt) tunsin olevani outolintu ja kertakaikkisen tuhoon tuomittu koskaan löytämään rakkautta. Toisin kuin monet, jotka läskihuuteluista johtuen sairastuvat anoreksiaan, minä sen sijaan koin uhmaa, että ”minuahan ette nujerra tai määräile” ja aloin syödä entistä enemmän pikaruokaloissa ja nautiskella sipsipusseista. Niinpä viimein abi-vuotenani olin sitä mitä minua oli viimeisimmät vuodet kutsuttu: Läski. Sitä ei käynyt kieltäminen kuvissa eikä painoindeksissä. Itkin ja vihasin itseäni aina kun piti ottaa kuvia itsestäni. Onneksi vielä silloin some-kulttuuri ei ollut sitä mitä nyt, eikä kuvien ottaminen ollut pakollista kuin satunnaisesti johonkin IRC-Galleriaan. Tulin jatkuvasti hylätyksi ihastusten puolesta ja se löi yhä vain lisää nauloja arkkuun kunnes en enää jaksanut.
Epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen aloin tutustua seurakuntapiireissä ihmisiin, jotka hyväksyivät minut sieluna ja persoonana, eivätkä vain ulkomuotoni perusteella, ja pikkuhiljaa pientä eheytymistä alkoi tapahtua. Se silti vaikutti ihan ensimmäiseen parisuhteeseeni joskus 18-vuotiaana ja vielä pariin seuraavaankin, kunnes viimein aloin huomata sen oman voimani, joka oli pitänyt minut hengissä tähän asti. Jos se ei riitä, että olen keskeneräinen projekti, niin ongelma on silloin toisessa ja hänen pitää lähteä etsimään jotain parempaa muualta. Itse koin toki yhä itseinhoa, mutta en suvainnut sitä keneltäkään muulta ja hyvin pian sanoin heippa kaikille, jotka kohtelivat mua mielestäni kaltoin. Toki saatoin olla joissakin asioissa liian herkkä mitä ihmissuhteisiin tuli, joissakin taas todellakaan en.
Sitten tuli vuosi 2012 ja 2013 jonka välissä asuin muutaman kuukauden Japanissa, jossa olin kuuminta hottia, koska olin niin erilainen verrattuna siellä oleviin pienirakenteisiin tyttöihin. Se buustasi itsetuntoa enemmän kuin mikään aikaisemmassa elämässäni, ja kun viimein palasin Suomeen, päätin, että nyt saa tekosyyt ja selitykset riittää ja luotan ammattilaisiin – liityin Fitfarmiin, joka lupasi tuloksia jopa kuudessa viikossa. Niinpä kävin aamulenkillä muutaman kerran viikossa ja tein jättiläissarjoja neljä kertaa vähintään ja vielä juoksin uimahallissa sen päälle. Siellä törmäsin entisiin työkavereihin, jotka ihastelivat kuinka olin laihtunut sitten viime näkemän. Yhtäkkiä koin jotain sellaista mitä koskaan ennen en ollut kokenut. Olen siis rakastettu ja hyväksytty jahka jaksan herättää itseni liian aikaisin (jos keholtani kysytään) juoksemaan ulkona, ja kunhan pidättäydyn rakastamastani viinistä ja kunhan lempisarjojeni sijaan juoksen salilla, tai teen kotijumpan verenmaku suussa. Se oli tosiaan sen arvoista monenkymmenen vuoden dissauksen jälkeen – todellakin paneuduin siihen ja rakastin alati muuttuvaa timmiä kroppaani sen kolmen vuoden ajan kun jaksoin sykkiä. Mutta sitten löysin jälleen parisuhteen ja sen myötä intohimon takaisin viiniin ja matkusteluun ja elämän pieniin iloihin, joten treenaaminen jäi vähemmälle.
Niinpä nyt, painoindeksin mukaan, olen 20kg ihannepainoni yli (onneksi suuri osa liikakiloista piilottautuu sisälleni, tai kuten eräs ystäväni sanoo: se on pelkästään tisseissäni) ja en tiedä kuinka taas palata aikaan, jolloin viitsin ottaa koko kropan kuvia ja rakastaa itseäni, kun mikä tahansa sopi päälle kauppojen pukuhuoneissa ja kuinka niin miehet, kuin naiset katsoivat perään ihaillen. En vain kuitenkaan millään kykene tällä hetkellä rääkkäämään itseäni kuten silloin, kun palasin Japanista. Omalla tavallaan pidin siitä itsekurista ja niistä tuloksista, mutta onko se itsensä rakastamista pakottaa itsensä johonkin mihin ei tunne intohimoa? Siitäkin huolimatta, koska en koe oloani kovin hyväksi tässä” repsahtaneessa” kehossa, olen päättänyt jälleen elvyttää uintiharrastukseni, vaikka saleilu ja kotijumpat saavat odottaa parempaa inspiraatiota. Minusta se on rakkautta ja armollisuutta, että ei yritä pakottaa itseään johonkin sellaiseen, mitä ei koe omakseen.
On todella vaikeaa rakastaa itseään ja kehoaan keskeneräisenä projektina, etenkin ”repsahtaneena” – kun viimein pääsit maistamaan unelmakroppaasi ja –elämääsi, ja yhtäkkiä huomaatkin, että silloin ostamasi vaatteet eivät enää käy päällesi. Se sattuu, ihmiset, se todella sattuu. Koska et millään koe olevasi enää viehättävä, koska sitä ennenkin monen vuoden ajan sinulle kerrottiin, että et riitä tuollaisena.
Niinpä kun minulta tällä hetkellä kysytään, mitä oman kropan rakastaminen on, niin minusta se ei ole sitä, että sallisin sen, että paisun paisumistaan, vaan se, että olen keskeneräinen projekti, joka haluaa pysyä terveenä, kauniina ja elinvoimaisena. Se on sitä, että jos tänään tunnen niin, että haluan viiniä ja juustoja, niin totta ihmeessä ostan niitä. Rakastan itseäni. Teen jalkakylpyjä, ihokuorintoja, hemmottelen makuaistejani ja haaveilen ideaalisesta tulevaisuudesta. Siihen ei vaikuta se, miten paljon painan juuri nyt, vaan se, että olen kiitollinen siitä, että olen perusterve ja että tiedän kuinka ylläpitää terveyttäni. Tiedän tasapainon hemmottelun ja itsekurin välillä. Jos joskus vielä löydän kipinän kieltäytyä viinistä, juustoista ja muista kompastuskivistäni niin ok, sitä odotellessa, mutta oman kehon rakastaminen minulle tällä hetkellä on sitä, että nautin siitä mistä voin sillä välin kun yritän kestää kaikkeasitä mitä mihin en voi vaikuttaa, kuten Suomen politiikka tällä hetkellä.
♥ Farna