Tarina on henkilön itse kirjoittama ja siksi muista tarinoista poiketen minä muodossa.

 

Ensimmäisen kerran minut hakattiin isänpäivänä vuonna 2016. Ex-mieheni tutki minun Instagram-profiilia ja huomasi, että olen tykännyt julkkismiehen kuvasta. Olin huora saman tien. Minulta tivattiin, miksi olin tykännyt. Istuin sohvalla ja minun päälleni heitettiin pepsiä. Yritin lähteä tilanteesta pois, mutta mies vain seurasi perässä, sätti ja huoritteli. Otin avaimet avainnaulakosta ja mies otti samalla koiran talutushihnan, etten vain veisi koiraa mukanani. Käsilaukkuni oli makuuhuoneessa, joten lähdin sitä hakemaan. Makuuhuoneessa tilanne kärjistyi. Mies huoritteli jatkuvasti. Totesin hänelle ”vitun narkkari” ja tilanne räjähti käsiin. Mies hakkasi minua koiran talutushihnalla, isolla pepsi-pullolla sekä nyrkeillä. Kasvoihin tuli näkyviä ruhjeita, samoin käteen. Lähtiessäni pois mies vielä uhkasi tappaa minut sekä isäni. Samana iltana kävin sairaalassa kuvauttamassa ruhjeet.

Sanoin asunnon irti sekä laitoin avioeron vireille. Parin viikon päästä tapahtuneesta palasin takaisin miehen luokse, sillä hän halusi perheensä takaisin. Olin rakkain kaikista ja niin edelleen. Minut hakattiin uudelleen. Kerran lyötiin nyrkillä poskipäähän. Mies otti ilmastointiteipin ja yritti saada minua laittamaan kädet yhteen. Tämän jälkeen hän olisi hakannut minua lisää ja laittanut vaatehuoneeseen, enkä olisi saanut tulla sieltä pois. Tässä vaiheessa minulla oli vielä sen verran omaa rohkeutta jäljellä ja laitoin vastaan, en nöyrtynyt hänen tahtoonsa.

Jouluaattona kävin siskoni kanssa äitini luona joulusaunassa ja syömässä. Lähdin ennen klo 21, sillä ex-mieheni halusi kaupasta saada alkoholia. Menin takaisin kotia ja ihan hyvässä hengessä vietimme iltaa. Kunnes taas alkoi se mustasukkainen tenttaaminen. Kuka oli se mies, kenet olin lisännyt Facebookissa kaveriksi? Miksi olin tykännyt jonkun miehen kuvasta? Miksi olin kommentoinut? Olin huora taas. Yöllä kello kahden aikaan mies aloitti hakkaamisen. Minua hakattiin, potkittiin ja heiteltiin päin patteria. Kuristettiin. Päätä hakattiin lattiaan ja seinään. Päälleni kaadettiin jogurttia. Minulta repeytyi smiley-lävistys, jonka olin marraskuussa vasta ottanut. Mies yritti saada puhelimeni, hänhän oli varma että olin pettänyt. Puhelimessa oli hänen mielestä kaikki todisteet ja hän oli oikeassa. Hän eli kokonaan toisenlaisessa todellisuudessa kuin minä. Meidän todellisuudet eivät kohdanneet  – koskaan. Aamulla seitsemältä hän lopetti hakkaamisen. En laittanut hänelle vastaan missään välissä. En yrittänyt lyödä häntä, enkä huutanut. Uskon vahvasti siihen, että jos olisin laittanut hänelle vastaan, minut olisi tapettu. Menin vierashuoneen lattialle nukkumaan. Olin sinne tehnyt pienen pesän peitosta ja makuupussista. Asunnossa ei ollut enää huonekaluja, sillä olin irtisanonut sen ja vienyt salaa kaikki suuret huonekalut pois.

Minut hakattiin rakkaudesta. Ex-mies vain halusi selvittää, olinko minä pettänyt häntä. Hakkaamalla hän yritti saada minusta totuuden pihalle. En ollut pettänyt ex-miestäni ikinä, mutta kun hän oli varma siitä. Klassinen esimerkki pettäjästä: epäilee toista omista teoistaan. Olin yksi suuri ja kipeä mustelma. Minuun sattui. En pystynyt kunnolla nukkumaan. Asennon etsiminen vei pitkän ajan. Olin menossa suihkuun ja ex-mieheni tuli perässä. Ovelta hän kutsui minua nimeltä. Hän näki selkäni, joka oli mustelmilla ja naarmuilla, sekä verinen. Hän kääntyi ja meni pois. Kai tuo hetken tajusi, mitä oli minulle tehnyt – niin ainakin ajattelin. Päivällä mies ilmoitti, että kauppaan piti lähteä. Minä ajoin, sillä mies ei ollut ajokunnossa. Istuin autossa, ettei vain kukaan huomaisi mitä oli tapahtunut. Ex-mies kävi myös kaverinsa luona. Silloin hän otti minulta auton avaimet pois, etten vain lähtisi karkuun. Kun palasimme kotiin, menin takaisin nukkumaan. Olin todella väsynyt. Minut oli hakattu, enkä päässyt lähtemään pois. Tuli ilta. En edes tiennyt paljonko kello oli, mutta ulkona oli ainakin pimeää. Nukuin omassa pienessä pesässäni. Huoneen ovi aukesi ja ex-mieheni astui sisään. Hän tuli viereeni, eikä sanonut sanaakaan. Hän riisui housuni. En uskaltanut sanoa hänelle mitään, ettei minua taas olisi hakattu. Ex-mieheni laukesi ja lähti pois. Tapaninpäivänä pääsin lähtemään pois. Uudenvuoden aaton aattona kävin sairaalassa. Samana päivänä palasin taas takaisin kotiin. Ex-mieheni oli soitellut ja laittanut viestejä, joissa kertoi tappavansa itsensä. En halunnut omalle kontolleni toisen kuolemaa.

Tammikuussa päätin tappaa itseni. Olin yksin. Minulla ei ollut enää perhettä. En voinut enää siskolleni laittaa viestiä tai vastata puhelimeen. Ex-mieheni oli saanut minut eristettyä perheestäni sekä ystävistäni. Olin lopettanut koulun ja työt. Aloin saamaan kouluun puheluita, joissa kyseltiin, missä olen ja miksi olen kenenkin kanssa viestitellyt. Olin ollut töissä järjestyksenvalvojana ja tehnyt yötyötä. En voinut hakea apua. Ex-mieheni oli sitä mieltä, että minulla oli omallatunnolla jotain ja sen takia oli vain paha olla. Asiaan ei tietenkään vaikuttanut se, että minut oltiin hakattu ja raiskattu! Olin niin yksin kuin ihminen voi vaan olla. Minulla ei ollut ketään eikä mitään, rinnallani oli se hirviö vain. Olin miettinyt kaksi tapaa, joilla päätän päiväni. Yritin sitä ennen saada itseni hoitoon, mutta sinne pääsy edellytti sitä, että olisin tehnyt jo jotain itselleni – niin ymmärsin, kun soitin asiasta. Jostain kuitenkin sain vielä sen viimeisen voiman. Hain itselleni töitä Kilpisjärveltä, paikka oli sopimusta vaille valmis kunnes se kariutui. Eli taas piti keksiä jokin uusi suunnitelma. Löysin meille omakotitalon keskeltä maaseutua. Minulla vain oli auto. Ajattelin, että saan etumatkaa jos vien meidät maalle ja minulla vain oli auto. Ehdin siinä asunnossa asua kahdeksan päivää. Sitten vain riitti. Taas oli riita. Taas huoriteltiin. Minut pitäisi tappaa. Puukottaa, ampua ja hakata. Jos hänellä ei olisi tytärtä, hän olisi minut jo tappanut. Huusin hänelle, että “Tapa! Vittu antaa jo tulla!” Ei tappanut. Lähdin pois, enkä koskaan palannut, vaikka jo samana iltana sain viestiä, että voisin kotia tulla. Seuraavan kerran näin miehen kesäkuussa käräjäoikeudessa.

Kun lähdin maaseudulta, menin äitini luokse. Auton olin vienyt talliin, enkä enää ajanut sillä, ettei vain kukaan saanut tietää missä asun ja millä kuljen. Ex-mies oli minulle sanonut, että jos hän joutuu vankilaan minusta johtuvista syistä, niin hänen kaverinsa eivät unohda. Hän vain ei ehkä ole muistanut kertoa, että hän hakkasi ja raiskasi oman vaimonsa.

Ex-mieheni oli sellainen mies, että hänelle ei voinut sanoa mitään. Minulla ei ollut omia mielipiteitä. Kaikki asiat piti sanoa niin, että ne miellyttivät miestä ja aikaa asian sanomiseen ei kauaa ollut. Tasapainoilla joutui joka päivä. Viestien kanssa keskustelu oli ainut tapa, jolloin pystyin hänelle edes vähän sanomaan takasin, jos edes vähän pääsisin niskan päälle. Ei se koskaan onnistunut, yritys oli kyllä kova. Hänen mielestään oli väärin, jos pyörittelin silmiä, taikka naurahdin epätoivoisesti. Hiljaa oleminen oli kaikista pahin virhe, jonka pystyin tehdä!

Äitillä ollessani yöt menivät vahtiessa ikkunoita, koska kuka tahansa voisi seisoa ikkunan takana. Saatoin yössä nukkua pari tuntia. En liikkunut yksin missään. Käynti kaupassa aiheutti pääsääntöisesti aina paniikkikohtauksen. Olin todella ahdistunut. Rakensin uudelleen suhteitani perheeseen ja muutamaan läheiseen ystävään.

Toukokuussa oli lähestymiskiellon oikeudenkäynti. Olin paniikissa sillä tiesin, että joudun näkemään ex-mieheni silloin. Asianajajani oli kuitenkin erittäin hyvä! Hän otti minua kädestä kiinni ja sanoi, ettei ole mitään hätää. Hän on nyt tässä ja kaikki on hyvin. Tärisin kuin haavanlehti. Jännitti, pelotti, ahdisti ja oksetti. Ex-mieheni ei tullut paikalle, mutta hän sai lähestymiskiellon. Oikeudenkäynnin jälkeen ulkona ollessani kerroin asianajajalle, että minut oli myös raiskattu. En ollut siitä kertonut vielä poliiseille, olin vain pahoinpitelyistä käynyt tekemässä ilmoitukset. Asianajaja kehotti minua tekemään myös raiskauksesta ilmoituksen. Pari viikkoa myöhemmin tein ilmoituksen myös siitä. Kesäkuussa oli oikeudenkäynti käräjäoikeudessa. Tuomioksi tuli viisi ja puoli vuotta vankeutta. Ex-mies oli syytteessä yli 20 rikoksesta. Tammikuussa 2018 oli oikeudenkäynti hovioikeudessa, eikä tuomio hovissakaan muuttunut. Turvakiellon sain myös, eli minua ei löydy mistään. Viranomaiset joutuvat erikseen hakea minun tiedot maistraatista.

Lokakuussa sain ensimmäisen tappouhkauksen ex-miehen kavereilta. ”Huorat, jotka tekevät perättömiä ilmiantoja raiskauksesta, pitäisi tappaa!” Minut on niin monta kertaa uhattu tappaa. Olen käynyt ottamassa henkivakuutuksen ihan varmuuden vuoksi.

Nyt vuosi kaiken jälkeen olen yrittänyt jäsennellä asioita. Tunteita ja tilanteita. Olen ollut todella yksinäinen ja peloissani todella kauan. Äärimmäisen stressaantunut ja varovainen. En ole aikoihin nukkunut levollista ja rauhallista unta. Minulla on tunnelukkoja. Enää en usko, että jokainen mies on paha. Se epätoivo, mikä on ollut läsnä jokaisena päivänä. Sellaisia tunteita ja oloja. Minä en oikein ymmärrä, kuinka minä olen selvinnyt kaikesta. Kuinka minä nostin itseni aivan pohjalta. Minä tein kaiken yksin, koska eihän minulla ollut ketään lähellä.

Olin tapaillut erästä miestä, joka oikeasti on todella hyvä mies. Hän ymmärtää todella paljon mitä käyn läpi ja kestää kaikki oikuttelut. Helmikuussa meillä oli ehkä jonkinlainen pieni kina. Mies laittoi aamulla viestiä, että jutellaan illalla. Aloin saman tien ahdistumaan. Minua alkoi tapaaminen miehen kanssa pelottamaan. Yritin unohtaa koko tapaamisen ja luistaa siitä. Ilta tuli, mies laittoi viestiä että on odottanut minua. Vaihtoehtoja ei ollut muuta, kuin mennä paikalle. Mies pyysi minut sisälle ja nätisti kysyi ”Mikä juttu tämä on?” Totesin vain, etten tiedä. Mies pyysi, että kävisin istumaan. En tietenkään käynyt istumaan. Seisoin kädet puuskassa ja katselin pitkin seiniä. Pidättelin itkua. Halusin lähteä pois tilanteesta. Mies katsoi minua ja sanoi ”Mie yhen asian sulle sanon. Sun ei tarvi pelätä mun seurassa.” Ja sen lauseen jälkeen kävin itkemään. Mies otti minut syliin ja itki myös. Olin varautunut siihen, että minullle huudetaan. Sätitään, syytetään ja huoritellaan. Uhkaillaan ja pelotellaan. Minulle nuo kaikki ovat olleet täysin normaalia jokaisessa riitatilanteessa ja niitä on ollut monia. Mutta ei tällä kertaa! Tällä kertaa minulle ei huudettu, eikä huoriteltu. Minulle puhuttiin kuin ihmiselle ja haluttiin asiat selvittää puhumalla, niin kuin aikuiset ihmiset tekevät. Olen miehelle jälkeenpäin sanonutkin, että se millaisena hän minut silloin näki, oli minun normaali olo monta kuukautta. Pelokas, yksinäinen, ahdistunut, itkuinen, stressaantunut… Lista on loputon. Ei minua kukaan ottanut syliin ja sanonut, ettei tarvitse pelätä. Minulle jatkettiin vain huutamista, koska olin kaiken ansainnut.

Uuden suhteen muodostaminen noin yleensä on todella hankalaa. Ensiksi täytyy edes vähän luottaa toiseen. Minä etsin melkein kaiken aikaa jonkinlaisia varoitusmerkkejä. Minun itseluottamus on nollissa. Olen rakentanut itselleni pienen kuplan, jossa saan olla omassa epäonnistumisissa ja alakulossa. Koska ex-mieheni mielestä olin läski, minun pitäisi mennä laihdutusleirille. Minulla on todella ongelmallista tulla toimeen oman kehonkuvani kanssa. Se on todella vääristynyt. En näe itsessäni alkuunkaan sitä samaa, mitä toiset minussa näkevät. En ymmärrä kohteliaisuuksia, joita kuulen. Minä en sieltä kuplasta pääse pois, sen takia käyn psykoterapiassa. Minä olen nyt alkanut miettimään, miksi käyn salilla. Entäs sen jälkeen kun alkaa tulla muutoksia kroppaan, niin ajattelevatko minun kiusaajat, että se on heidän saamansa lopputulos? Koska olinhan läski ja kuntoilua vailla. Ja tähän lisättäköön, että olen 159cm/56kg. En minä ole läski, enkä edes iso.

Uudessa työpaikassa ihmisiin tutustuminen on hankalaa. Kävelen niin nopeasti, ettei kukaan pysyisi perässäni. En halua puhua kenellekkään. Haluan ensin tutustua heihin kaukaa. Alkuun olin varma, että joku työkavereistani tuntee ex-mieheni ja hän on tulossa tappamaan minut. Loogista!

Kaupassa käyminen on pikajuoksua paniikissa. Silmät selässä, kylmähiki otsalla. Autoon päästyä tulee itku. Varsinkin isommissa kaupoissa, kuten ostoskeskuksissa. Pienimmissä kaupoissa ei tarvitse kuin juosta ja panikoida.

Ensimmäisen pahoinpitelyn jälkeen aloin jollain tavalla ymmärtämään selkeämmin, millaisen ihmisen kanssa olin naimisissa ja siitä suhteesta piti päästä pois. Mutta se pois pääseminen tuollaisen ihmisen rinnalta ei käy helposti, saati sitten nopeasti. Sitä ihmistä ei jätetä. Hän on se jättäjä. Hän sai minut useasti palaamaan takaisin kotiin. Hänen ollessaan poissa tyhjensin asunnosta suurimmat huonekalut ja paljon omia tavaroita. Vein ne mummoni pannuhuoneeseen, missä ne ovat vieläkin. Kun tuli asunnon tyhjennyspäivä, mies ei edes tajunnut, että olin eritellyt minun tavarani ja hänen tavaransa. Meidän tavarat lähti eri paikkoihin säilytykseen.

Nykyään minulla ei ole omaa asuntoa, eikä autoa. Sain töitä rannikolta ja muutin työpaikkani tarjoamaan asuntoon. Esimieheni on tietoinen kaikesta mitä minulle on tapahtunut. Minun ei tarvitse enää elää kaksoiselämää. Olen hyvin avoimesti nykyään kertonut kaikesta, mitä minulle on tapahtunut. Millaista minun elämäni on ollut. Väkivallasta on jollain tavalla paljon helpompi kertoa, raiskauksesta kertominen sen sijaan on vielä vaikea. Sitä ei osaa oikein jäsennellä päässä. Raiskauksen yhteydessä minua ei uhkailtu, taikka käytetty väkivaltaa. Ennemmin sitä minun pelkotilaa käytettiin hyväksi. En osaa kertoa, millaisia traumoja raiskaus on jättänyt minuun. Olen tämän nykyisen miehen kanssa keskustellut todella paljon kaikesta, mitä minulle on tapahtunut. Olen hänen kanssa käynyt läpi, jos saankin jonkin takauman raiskauksesta ja kuinka hänen kannattaa siinä tilanteessa toimia. Ja se, että takauma ei ole hänestä johtuva, hän ei aiheuta mitään. Syyllinen on sellanen ihminen, joka ei ole meidän elämässä enää läsnä.

Terapiassa yritämme yhdistää pirstaloitunutta traumaa, etten saisi paniikkikohtausta riitatilanteissa ja etten tuntisi elokuva-oloa äidin luona.

Kaikki minulle tapahtunut ei vain kosketa pelkästään minua itseään. Se koskettaa ja vaikuttaa myös minun perheeseen ja läheisiin. Äiti oli todistamassa oman tyttärensä raiskausta käräjäoikeudessa. Äiti kertoi oikeudessa, että olin laittanut hänelle tammikuussa 2017 viestin, jossa kerroin odottavani kuolemaa. Olin omalle äidilleni laittanut viestin, jossa kerroin odottavani omaa kuolemaani! Äiti on joutunu kokemaan ja käymään läpi niin paljon sellaisia asioita, joita ei kenenkään kuuluisi käydä läpi. Äiti on joutunu katsomaan, kun oma tytär istuu sohvalla hiljaisena. Silmät liikkuu, mutta ei puhu sanaakaan. Kysyttäessä, onko kaikki hyvin, niin kaikki on oikein hyvin. Äiti näkee, että tyttären päässä liikkuu satoja asioita, mutta mitään ei tule ulos. Isän suhtautuminen on ollut toista. Ei me puhuta asiasta mitään. Isä luottaa siihen, että kun toinen on vankilassa, niin kaikki on hyvin – ei minun mielestäni. Isän kanssa oli viime keväänä riita. Minulla oli isän auto lainassa. Isä pyysi, että olisin hoitanut jonkun asian. Siihen totesin, etten nyt ehkä ehdi. Isältä tuli palautetta, että kyllä auto kelpaa aina lainaan, mutta ei koskaan tapahdu mitään mitä pyytää. Siinä välissä meni hermo. Otin auton ja ajoin sen isän pihalle. Juoksin sisälle ja viskasin avaimet takaisin isälle. Huusin sille, että ”Oletko kysynyt omalta tyttäreltäsi kuinka se jaksaa? Ootko kysynyt, mitä sille kuuluu!? Tajuutko, että sun tyttäres on raiskattu ja sie olet vaan huolissas sun autoista!” Ehkei mitenkään kovin loistokkaasti hoidettu tilanne.

Traumoja on paljon, todella paljon. Onneksi minulla on loistava terapeutti, sekä tämä mies, joka nyt on ilmeisesti päättänyt tuossa rinnalla kulkea. Luultavasti ilman häntä olisi monet traumat jäänyt käsittelemättä. Sekä onhan tuo ihmeellistä kokea jotain normaalia. Asioista voikin jutella, puhua. Kosketus ei tarkoitakkaan nyrkkiä. Toisen olkapäätä vasten voi itkeä ja silti on turvassa. Minä kuulemma olen hyvä ihminen ja minussa on paljon hyvää. Olen aikaisemmin ollut toista mieltä. Minua käytettiin niin röyhkeästi hyväksi, jolloin tuo paha ihminen on nähnyt jotain hyvää minussa ja on tarttunut tilaisuuteen. Minun pitäisi oppia, että asioilla ei ole toista merkitystä. Kaikesta ei tarvitse etsiä varoitusmerkkejä. Jos toisella on huono päivä, ei se tarkoita sitä, että se on pettänyt. Tai hän olisi aikeissa jättää, tai sillä on joku toinen. Ja kun toinen pyytää anteeksi, se sitä tarkoittaa. Se ei ole täytesana lauseessa. Minulla on opittavana niin paljon kaikkea, mikä on normaalille ihmiselle normaalia. Olenhan minäkin normaali, aika tavallinen ihminen. Minulla oli vain todella epänormaali avioliitto. Sellainen liitto, jota en toivo kenellekkään toiselle. Liitto, josta kysyin Presidentiltä, jospa hän voisi myöntää avioeron. Kerta hän voi myöntää alaikäiset naimisiin, niin luulisi nyt hakatun ja raiskatun naisen saavan avioeron. Eipäs. Tavalliseen tapaan muiden eroa haluavan kanssa odottelin kuukausien kulumista.