En tiedä olenko itse koskaan varsinaisesti sairastanut syömishäiriötä, mutta olen kamppaillut ruuan ja oman peilikuvani kanssa paljon.
Kaikki se alkoi yläasteella kun kroppani kehittyi ja en ollut oikein minkään näköinen. En ollut siihen mennessä ollut mikäänlainen herkuttelija, saati sitten edes syönyt kunnolla. Olin aina ollut todella hoikka, painoindeksi keskitason alapuolella. Lapsena minulla saattoi olla pääsiäiskarkit kaapissa yli puolivuotta. Kyse ei ollut nirsoilusta vaan ei vaan ollut nälkä. Pärjäsin hyvin pienemmällä määrällä.
Yläasteella sitten massaa alkoi tulemaan ja kasvoi jopa sellaiset asiat kuin rinnat, lantio leveni ja olin normaalipainoinen. Itseasiassa olin silloinkin vielä hoikka, mutta minun oli vaikea hyväksyä itseäni. Kirjoitin terveydenhoitajan kyselyynkin, että pidän itseäni lihavana.
Asiaan ei hirveästi auttanut, että sain kuulla koulun käytävillä olevani lihava ja ruma. Muistan kyllä ne hetket, kun päätin pysyä vahvana, olin hyvä tälläisenä. Muistan vielä paremmin ne hetket, kun peilikuvani vinksahti peilin edessä vääriin muotoihin.
Minulla oli joku sininen t-paita, mikä oli enemmän teltta kuin paita. Kuitenkin, paita ei hirveästi korostanut parhaita piirteitä kropastani, vaan näytin enemmän tynnyriltä siinä. Pyöriin ja pyöriin peilin edessä. Aloin vihaamaa peilikuvaani pikkuhiljaa. Näin ensimmäistä kertaa myös mahamakkaran kireä toppi päällä ja se oli järkyttävää. Minä, joka olin aina ollut luurangonlaiha, olinkin pyöristynyt siihen malliin, että omistin jopa mahamakkaran!
Se, että olen herkkä putoamaan näihin onkaloihin, olen myös liian herkkä taistelemaan väkipakoin vastaan. Skippasin herkkuja ja lähdin lenkille, laskin kalorit tarkkaan ja pidin päiväkirjaa liikkumisesta. Koulussa en kehdannut syödä muutakuin salaattia ja näkkileipää (paitsi nugetteja) ja kun pääsin kotiin, saatoin ahmia kaikkea mahdollista leivästä kuivakaakkuhin. Sitten iski se hirveä omantunnon tuska! Minun piti laihduttaa, mutta söinkin kaikkea herkkuja! Työnsin hammasharjan kurkkuuni ja oksensin kaiken ulos. Olin tällöin 14 vuotias ja aloin piiloittelemaan äidin tekemiä aamupaloja roskiksen pohjalle, että olin muka syönyt ne. Sitten taas illalla saatoin löytää itseni pizzeriasta. Kahdehdiin laihoja tyttöjä, joilla oli kapeat jalat ja kroppa. Tunsin itseni norsuksi kauriiden keskellä.
Samaan aikaan aloin huomaamaan värien katoavan ympäriltäni. Kaikki alkoi olla mustavalkoista. Pakenin maailmaa musiikkiin. Olin kuulokkeet korvillani pitkät pätkät päivistä, eläen jossain aivan muualla. Aina kun retkahdin herkkuihin, lupasin itselleni etten enää ikinä, tai sitten lähdin lenkille, tai menin suihkuun oksentamaan. Halusin vain näännyttää itseni.
Ammattikouluun mennessä olin jo päässyt eroon oksentamisesta. Itseasiassa yläasteella säikähdin oksentamisessa kahta asiaa: Terveydentiedon tunnilla puhuttiin siitä, kuinka oksentaminen pilaa hampaat. Minulla on pieni pakkomielle valkoisiin ja terveisiin hampaisiin. En halunnut pilata niitä. Toinen asia oli se, että oksentamisesta alkoi tulla refleksi. Jos ruuan jälkeen laittoi pään alas, niin meinasi yrjö lentää. Monesti olen lukenut, että syömishäiriö voi perustua siihen, että haluaa kontrolloida jotain kaoottisen elämän keskellä. Minulle syöminen ei ollut kontrolloitua, halusin vain olla nätti ja hoikka.
Koska olin täysin dorka, enkä yrittänyt tosissani musiikkilukioon minne olisin oikeasti halunnut, vaan menin kavereiden perässä kokkipuolelle amiksessa. Kuvitelkaa millainen se ympäristö on sellainen ihmiselle, joka yrittää hillitä himojaan herkkuja kohtaan (siinä onnistumatta) ja laihduttaa sillä tyylillä, että ei syö juuri mitään. Onneksi olin siihen mennessä oppinnut tasapainottelemaan asian kanssa edes sen verran, ettei ollut enää hinkua oksentamaan ja hyväksyin itseni edes sen verran, että pystyin sanomaan itselleni “tälläinen lihapulla minä sitten olen” itkupotkuraivarien sijaan.
Aloin kyllästymään ruuan pelkämiseen, kaloreiden laskemiseen ja olin väsynyt itseeni ja taistelemiseen. Tiesin että on olemassa joku toinen tapa hoitaa tämä asia, mutta mikä?
Istuin vanhempieni auton kyydissä 16 kesäisenä, kun radiossa alettiin puhumaan fitneksestä. Haastateltava puhui aiheesta tyylillä “Saa syödä, laihdut ja näytät hyvältä.” Tässä kohtaa minulla alkoi sutimaan korvien välissä. Syödä ja laihtua? Voinko syödä ja näyttää hyvältä?! Aloin syventyä aiheeseen enemmän. Olin käynyt satunnaisesti kuntosalilla heilumassa, mutta tuon jälkeen ostin itselleni treeni – ja ruokaohjelmat. 18 vuotiaana elämä oli aika risaista, mutta jossain vaiheessa aloin kieltäytymään ryyppyilloista ja vietinkin illat urheillen ja jatkoin aamulla samalla mallilla ilman krapulaa. Aloin oppimaan syömään oikein ja liikkumaan terveemmin. Harrastin ratsastusta ja asuin vapaa aikani joko tallilla tai salilla. Toki tähän liittyy vielä kamppaillut masennuksen kanssa ja ei se oman kehonkuva muuttunut myönteiseksi aivan heti, mistä kerron nyt tarkemmin.
Hyväksyin oman kroppani muutaman vuoden sisään fitneksen aloittamisesta ja rakastin kun kropassani näkyi “tiimalasi”, eli vyötärö oli kapea ja sitten taas pakaroista lähti levenemään. Vartaloni päätti kuitenkin haistattaa paskat tiimalaseille ja sain sellaisen asian kuin vatsalihakset. Tämä tarkoittaa sitä, että keskikroppa saattaa levetä, että vatsalihaksille on tilaa. Nykyään se mäkihyppytorni on kadonnut ja keskivartaloni kulkee hyvin suoraa linjaa alaspäin. Jos käytän matalavyötäröisiä housuja niin tämä korostuu todella hyvin. Oli taas hyväksyttävä itsensä “uudessa muodossa”.
Olin kisadieetillä kuukausi sitten, mutta päätinkin siirtää kisoja. Tajusin, että olen nousemassa bikini fitness lavalle sen takia, että voin näyttää koulukiusaajille, eksille, nyksille ja tuleville, että olen ihan hemmetin kuuma muija – enkä todellakaan lihava. Olin polttamassa itseäni loppuun lajissa jota rakastan, mutta se taakka oli liian painava. En ollut menossa lavalle itseni takia. Kriiseilin, kun en ollut yhtä vähissä rasvoissa kuin moni muu kisaaja. Olin jäljessä kisadieetissä. Kun päätin lopettaa kisadieetin ja siirtää kisoja, lihoin hyvin nopeasti 3-4kg. Vaikka olinkin uhonnut, että kesällä olen + 10kg painavempi, ei se pehmeminen ollutkaan niin helppoa. Tämä koko rumba laukaisi minussa sen, että aloin elämään vahnoja haavoja läpi. Olin taas se 14-16 vuotias epävarma lihapulla. Vaikka en ole antanut ajatuksille enää yhtä paljon valtaa kuin ennen, tykkäsin kuitenkin omasta kehostani enemmän kisadieetillä, kuin nyt. Kuitenkin tällä viikolla tapahtui jotain, mikä avasi silmäni.
Kaikki tietää sen tunteen, kun makaa sängyllä aivon offline tilassa, selaten puhelintaan. “Hmm… jaa… ei kiinnosta.. kiva…”
Instragramissa vastaan tuli vastaan video, missä Taylor Swift harjoitteli musiikkivideonsa Delicate koreografiaa pienessä yläosassa ja jumppatrikoissa. Jäin katsomaan videota mitä ihmettä – asenteella. Taylor on yksi maailman seksikkäimmistä naisista ja en tiedä mitä titteleitä hänellä on, mutta luulen muistavani otsikon, missä oli jotakuin, että Taylor on yksi maailman halutuimmista sinkkunaisista? Korjatkaa jos olen väärässä. Katsoin Taylorin kroppaa, sillä se muistutti hyvin paljon omaani. Taylor on minua 10 cm pidempi, mutta hänen kroppansa malli näytti samalta kuin omani. Aloin pohdiskelemaan, että toisella puolella maapalloa palvotaan saman mallista kroppaa kuin minulla, samalla kun itse lillun itseinhossa. Mikä tässä menee pieleen?
Ja koska tämä ei riittänyt, näin samana iltana kuvan naisesta, joka oli kuvannut itseään ilman meikkiä aknearvet näkyen. Katsoin kuvaa “Ompa tuo nainen kaunis, vaikka onkin arpia. Kauniit silmät!” Samassa tajusin, että olin itse ottanut pari päivää sitten samanlaiset kuvat omasta naamastani, tarkoituksena julkaista blogiin miten voi selättää aknen tuottamat arvet. En ole pitänyt omista kasvoistani ilman meikkiä, en voi sietää arpiani ja silmäpussejani. Tämä laukaisi uuden napsahduksen päässän. Ei muut ihmiset katsele arpiani kun olen ilman meikkejä. Yksi asia mistä pidän itsestäni on minun isot silmäni. Kun olen ilman meikkiä, silmäni näyttävät kivalta. Niissä on syvyyttä.
Olin parturissa toissapäivänä ja kuvasin itseäni videolle missä olen ilman meikkiä, hulmutellen uusia hiuksiani. Ensimmäistä kertaa elämässäni pidin itseäni kauniina ilman meikkiä. Katsoin videon varmaan 4 kertaa asenteella “Tää muija näyttää hyvältä myös ilman pakkelia!”.
Mitä tulee tuohon kroppaa, aloin tuon oivalluksen jälkeen katsomaan vartaloani uusin silmin. Ei tarvitse olla täydellinen kroppa, tai rasvat alhaalla näyttääkseen hyvältä. Kehoa täytyy ravita hyvällä ja tasapainoisella ruokavaliolla, liikkua sopivasti ja levätä, niin loppu hoituu itsestään. Tiedän, että todennäköisesti tulen saamaan kommenttia vartalostani, kadonneista vatsalihaksista ja levenneestä vyötäröstä. Se on aivan sama. Kehoa kuuluu rakastaa tälläisenä. Se kuitenkin pitää minut hengissä ja terveenä. Katsoin tämän jälkeen kisadieetti kuviani uusin silmin ja näin ne aivan erillaisena kuin ennen. Olin niin kriittinen itseäni kohtaan dieetillä, että en hahmottanut todellisuutta. Nyt tuntuu, että se vääristynyt kehonkuvan napsahti pois ja tilalle nousi todellisuus. Enkä ikinä olisi osannut kuvitella, että olen katsonut itseäni kieroon. Olen elänyt näiden ajatusten kanssa 7 – vuotta, ne ovat olleet minulle arkea. Olen äärettömän onnellinen ja ylpeä itsestäni, että tajusin nämä asiat. Ehkä minä kelpaankin! En usko, että tämä oli viimeinen sota itseni kanssa, mutta paljon parempaan suuntaan tämä kuoppainen tie on viemässä.
Nyt voin alkaa opetella rakastamaan itseäni.
♥ Suvi