Kun minulta kysyttiin tekstiä kyseisestä aiheesta, ajattelin että eiköhän tuo minulta onnistu – olenhan puhunut aiheesta jo julkisestikkin. Ei se olekkaan niin helppoa. Ihan jo siksikin, että tämä minun julki tuleminen tässä asiassa on suhteellisen tuore juttu. Kuluneen viikonlopun aikana olen joutunut palaamaan pääni sisäiseen elämään ja huomannut, että siellä on vielä paljon käsittelemättömiä tunteita ja asioita, joista ei ole koskaan ääneen puhuttu. Syömishäiriö info, jossa ensimmäisen kerran elämässäni puhuin asiasta julkisesti, herätti uinuneet pikku apinat pääni sisällä ja sieluni syövereissä.

Elettiin vuosituhannen vaihdetta. Siinä taitteessa mulla puhkesi ahdistus -, paniikki – ja tämä syömishäiriö, sekä masennus. Koska siihen aikaan en itse tiennyt muita kun anoreksian ja bulimian, en osannut lähteä hakemaann apua. Tajusin vain, että syömisen suhteen joku on pahasti vinossa.

Tänä päivänä jo tiedän mikä muoto syömishäiriöstä mulla on. 

Se on: “binge eating disorder”, eli BED – epätyypillinen syömishäiriö, joka tunnetaan myöskin nimellä ahmimishäiriö. Se ilmenee hillittömänä ahmimisena. Minulla se oli sitä, että kaikki minkä käsiin sain meni kitusista alas. Saatoin mennä aamulla kauppaan hakemaan kassillisen ruokaa, määrällisesti sen verran, että sillä olisi parikin ihmistä selvinnyt kaksikin päivää ja söin sen kaiken yhdessä päivässä. Seuraavana päivänä, jos itsesyytöksiltäni kykenin ja rahaa oli jäljellä, sama meno jatkui. Se oli äärimmäisen pakkomielteistä toimintaa. Toinen ääripää oli sitten se, että yhden ahmimispäivän jälkeen saatoin olla monta päivää äärimmäisen pienellä syömisellä, toisinaan myös pitkiä aikoja kokonaan syömättä.

Näiden lisäksi hetkittäin käytin myös nesteenpoistajia ja laksatiiveja. Voitte vaan kuvitella, kuinka sekasin sellaisesta menee ihmisen elimistö. Ammattiapua en näihin asioihin ole koskaan saanut. En osannut lähteä sitä hakemaan. Diagnoosejakaan ei ole muiden kuin tuon syömisen osalta, sekin on tullut vasta nyt aikuisiällä – 17 vuotta jälkikäteen. Yksin olen siis suurimmalta osin taisteluni taistellut. Ja tiedän, että en ole ainoa joka tänäkin päivänä on yksin tän asian kanssa ja miettii mitä tehdä.

Mikä tämän kaiken sitten laukaisi?

Minulle on kertynyt ikää 41 vuotta ja siinä ajassa on ehtinyt sattua ja tapahtua. Enimmäkseen on sattunut. Olen kuusi lapsisen perheen esikoinen ja minulle lankesi toisinaan isokin vastuu pienimmistä sisaruksistani. Tuli sairautta ja sukulaisten kuolemia. Varhaisesta saakka oon kokenut elämän kovin vaikeaksi ja raskaaksi. Monesti ajattelin, että en haluaisi olla edes olemassa ja että mulla ei ole täällä maailmassa mitään virkaa. Ei ole syytä olla olemassa. Ympäristön viesti oli myös hyvin pitkälle se, että en kelpaa. Oli koulukiusaamista ynnä muuta sellaista.

On jotenkin niin paradoksaalista tai kieroa, miten perusluonteeltani olen kuitenkin ollut iloinen ja positiivinen ihminen, kaikista elämän töyssyistä huolimatta. Kuitenkin äärettömän herkkä. Mitään yksittäistä tapahtumaa en siis osaa sanoa, että mikä mun mieleni tavallaan rikkoi niin, että kaikki nämä mielenterveyshäiriöt ja syömishäiriö laukesi. Monien asioiden summa.

Mitä sitten tänään?

Olen nyt reilun vuoden verran käynyt Syömishäiriöliiton Tampereen syli-keskuksen kahvi hetkissä. Niitä on kaksi kertaa viikossa. Vertaistukea ja ihan mahtavia ihmisiä, jokainen sairauden eri vaiheessa. On jo toipuneita, juuri sairastuneita, joskus sairastuneiden vanhempia. Niiden lisäksi olen lupautunut olemaan käytössä kokemusasiantuntijana tarvittaessa.

Omalla kohdallani ollaan siinä vaiheessa, että pahimmat ahmimiskohtaukset on hallinnassa. Olen saanut keinoja ja työkaluja mielialojen hallintaan. Eli että jos niin sanotusti hirttää kiinni, en ensimmäisenä ala tyhjentään jääkaappia, vaan pystyn pysähtymään ja miettimään, että mikä nyt oikeesti mättää. Rehellisyyden nimissä kuitenkin myönnän, että kuluneet neljä päivää ovat olleet haasteellisia ja olen saanut itseni kiinni ylensyömisestä. Joinakin hetkinä vaan totean, että nyt en enää jaksa taistella ja että helpommalla pääsen, kun kävelen kauppaan ja haen sen perkeleen suklaalevyn.

Armollisuus ennen kaikkea itseensä kohtaan! ♥

Tähän loppuun laitan pari vanhaa fb-päivitystäni vähän valoittamaan sitä taistelua, jota liian moni tyttö ja poika käy tälläkin hetkellä itsensä kanssa.

Lisäksi linkki Syömishäiriökeskuksen fb sivuille.

https://www.facebook.com/Sy%C3%B6mish%C3%A4iri%C3%B6keskus-448807528545823/

Facebook-päivitys

Kolmas viikko alkoi.

Tänään on ensimmäisen kerran sellanen olo, että helvettiin kaikki kuntosalit sun muut. Paino laskee kiduttavan hitaasti, koska minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista säännöllisyyttä syömisessä. Taustalla syömishäiriö. Ruoka on minulle oikeestaan vain asia jota on pakko tehdä. Kaiken tämän lisäksi on pääni sisäset demonit, joiden kanssa pitää tehdä duunia. Ja kun tämän kaiken joutuu tekeen yksin, niin voin kertoa, että tulee varmaan vielä monta hetkeä kun mielessäni poltan kaikki kuntosalit! Ja lähetän paskapommin kaikille fitness guruille 👿

Mutta nyt juon aamukahvin ja otan palan suklaata 😀

On hirveän paljon asioita, joista en ole koskaan kenellekkään puhunut. Yksi niistä on jokseenkin hyvin monimuotosesti ilmenevä syömishäiriö, johon vaikuttaa hyvin vahvasti myös minun mielialat. On myös erinäistä masennusta ja alakuloisuutta. Tiedän, että moni ei näitä haluaisi uskoa, koska on oppinut tuntemaan iloisen, avoimen ja kaikinpuolin erilaisen Piian.

Mutta se iloinen ihminen on joutunut myös kärsimään suunnatonta tuskaa, itkemään sen verran, että muutama kymmen merta tulviisi yli. Se on padonnut parinkymmenen vuoden verran asioita sisälleen. Onko siis ihme, että jollain tavoin ihminen alkaa oireilemaan. Ketään en (enää) syytä. Keskityn saamaan itseni ja pääni kasaan. Ja kiitän niitä ihmisiä, jotka ei ole hylännyt huonoina hetkinä. Minä tulen päivä päivältä näkyvämmäksi, mutta ei sitä Roomaakaan päivässä rakennettu. Kaikella on aikansa. Ehkä mä jonain päivänä vielä pystyn nauramaan, iloitsemaan ja olemaan onnellinen – aidosti 💖

Suuren suurin halirutistuksin: Piia 😘