Monilla meistä on takanaan suhteita, mitkä ovat jättäneet meihin jälkiä. Valehtua, pettämistä, henkistä – tai fyysistä väkivaltaa. Luottamuksen pettämistä ja itsetunnon romahtamista. Ja kun vihdoin luulemme, että olemme päässeet kaikista menneisyyden asioista yli, uuden suhtee koettaessa saatamme joutua painimaan vanhojen arpien ja mörköjen kanssa.
En tiedä, miten voisin kirjoittaa tästä järkevästi. Tiedän vain kaksi asiaa. Sen, että seuraavan suhteen kohdalla joudun erittäin todennäköisesti käymään uudestaan menneisyyden pelkoja läpi ja sen, että en halua menettää uskoani siihen, että hyvät ja rakastettavat ihmiset ovat loppuneet maailmasta. Vaikka en oikeasti tiedä mihin uskon, uskon silti johonkin.
Sitä on helppo uskotella itselleen, että “ei minulle ole jäänyt mitään haamuja edellistä suhteista”, mutta kun olet samanalaisessa tilanteessa uudestaan, mikä muistuttaa sinua edellisistä suhteista ja arvista, pinnalle saattaa noustakin ovet paukkujen läpi käymättömiä tunteita ja pelkoja.
Tunteet ovat siitä mielenkiintoinen juttu, että et voi olla niiden kanssa samalla aaltopituudella, jos et ensin tiedosta niitä. Saatat toimia niiden vallassa päättömästi ja varsinkin silloin, kun ihminen on rakastunut tai petetty, tunteet ovat niin valtavia, että niitä on pakko kanavoida jonnekki, vielä mielummin jonnekkin aivan muualle kuin ihmisiin tai muihin elollisiin olioihin.
Kun vastaanotat tunteesi ja ymmärrät miksi koet niinkuin koet, voit alkaa myös käsittelemään tunteesi läpi. Sinun on opittava olemaan vastuullinen aikuinen itse itsellesi, joka seisoo rinnallasi, tukee, auttaa ja lohduttaa.
Usein suhteen päätyttä tulee olo, että haluaa suojella itseään enemmän vastaavilta tilanteilta ja voimaannuttaa itsensä uusiin säfääreihin. Haarniska päälle ja kohti uusia pettymyksiä. Vaikka negatiiviset tunteet kuuluu elämään, silti ei haluaisi kokea niitä uudestaan ja uudestaan. Siksi saattaakin saattaa itsensä “taistele ja pakene” – moodiin, kun huomaa olevansa tilanteessa missä viimeksi sattui.
Menneisyyden ja rakkauden arpiin ei auta kuin aika ja luottamuksen uudelleen rakentaminen. Siihenkin tarvitaan aikaa. Itse olen ainakin huomannut, että kun on niin skeptinen, ettei enää tiedä missä vaiheessa kuuluu luottaa omaan vaistoon ja missä vaiheessa omat epäilykset ja luulot ovat ottaneet vallan. Olen kyllä todennnut, että naisen vaisto on ihmeellinen asia ja siihen kannattaa luottaa. Hyvin usein, kun hälytyskellot ovat alkaneet soimaan, niin silloin on syytä olla varuillaan. Siinä on se ongelma, että pienetkin asiat alkavat suurentua mielessä, kun alkaa oikein miettimällä miettimään asioista. Alkaa ylianalysointi. Ja mitä näihin haamuihin tulee, niin vaikka olen ihminen, joka haluaa uskoa hyvyyteen ja olen täynnä rakkautta, mitä haluan myös jakaa muille, niin silti aina uuden ihmisen kohdalla alan miettimään heti pahinta. “Kelpaankohan minä edes hänelle? Kohtelekoohan tämäkin minua huonosti? Olisiko molemmille vain parempi, että häivyn tästä heti?” Ei saisi lannistua, mutta sitä kai menee varovaiseksi ja hiukan vainoharhaiseksi.
Olen mukana järjestämässä näyttelyitä, jonka aiheena on väkivalta parisuhteessa, nimenomaan vielä henkinen väkivalta. Haastattelin erästä naista, joka oli kokenut väkivaltaa edellisessä suhteessaan ja kertoi, että vuoden ajan pelkäsi miehiä tapahtumien jälkeen, kunnes löysi nykyisen miehensä. Väkivalta, haukkumiset, pettämiset ja pilkkaamiset kertovat aina enemmän tekijästä itsestään, kuin uhreista, mutta valitettavasti usein uhri joutuu kantamaan tuskan, surun ja pelon, tekijän jatkaessa elämää. Pelolle ei saisi antaa valtaa, mutta valitettavasti sen ote on usein pitävä.
Kuten alussa sanoinkin, että en tiedä mihin uskon, mutta uskon silti johonkin. Kaikkeen on oltava jokin syy, miksi kaikki tapahtuu ja mikä ei tapa, se vahvistaa. Emme voi olla vahvoja, jos emme koskaan ole olleet heikkoja. Vielä kun kerromme ääneen heikkoutemme, voimme vain voimistua. Keiju Vihreäsalo kirjoitti: “ Antautumalla itsensä kustannuksella kohtaamaan toinen, sellaisena kuin tämä on.”
Itse olen saanut sisälleni rauhan sillä ajatuksella, että erot ovat olleet aivan oikeita päätöksiä, vaikkei mieluisia. Miksi? Koska en halua olla se, joka odottaa kotona miehensä palaavan töistä kotia valmiin ruokapöydän ääreen, tai se joka kutoo iltaisin villasukkia takkatulen ääressä. Aika ronski rajaus, mutta en halua jähmettyä kotioloihin jonkun toisen takia, sillä minulla on omat visioni, määränpääni ja intohimoni. Haluan katsoa kuinka pitkälle tulen pääsemään elämässä ja se tarkoittaa sitä, että minulla tulee olla vapaus kulkea. Voin ehkä etsiä rakkautta, mutta perinteinen parisuhde voi olla haastavaa tukkia tähän elämäntilanteeseen (vaikka en aina sitä haluakkaan uskoa). Voin kyllä rakastaa, mutta vapaana toteuttamaan omia visioitani. Rakkaudessa on kuitenkin kyse myös pelkojensa voittamisesta.
♥ Suvi