Rakkauden haamut

Monilla meistä on takanaan suhteita, mitkä ovat jättäneet meihin jälkiä. Valehtua, pettämistä, henkistä – tai fyysistä väkivaltaa. Luottamuksen pettämistä ja itsetunnon romahtamista. Ja kun vihdoin luulemme, että olemme päässeet kaikista menneisyyden asioista yli, uuden suhtee koettaessa saatamme joutua painimaan vanhojen arpien ja mörköjen kanssa.

En tiedä, miten voisin kirjoittaa tästä järkevästi. Tiedän vain kaksi asiaa. Sen, että seuraavan suhteen kohdalla joudun erittäin todennäköisesti käymään uudestaan menneisyyden pelkoja läpi ja sen, että en halua menettää uskoani siihen, että hyvät ja rakastettavat ihmiset ovat loppuneet maailmasta. Vaikka en oikeasti tiedä mihin uskon, uskon silti johonkin.

Sitä on helppo uskotella itselleen, että “ei minulle ole jäänyt mitään haamuja edellistä suhteista”, mutta kun olet samanalaisessa tilanteessa uudestaan, mikä muistuttaa sinua edellisistä suhteista ja arvista, pinnalle saattaa noustakin ovet paukkujen läpi käymättömiä tunteita ja pelkoja.

Tunteet ovat siitä mielenkiintoinen juttu, että et voi olla niiden kanssa samalla aaltopituudella, jos et ensin tiedosta niitä. Saatat toimia niiden vallassa päättömästi ja varsinkin silloin, kun ihminen on rakastunut tai petetty, tunteet ovat niin valtavia, että niitä on pakko kanavoida jonnekki, vielä mielummin jonnekkin aivan muualle kuin ihmisiin tai muihin elollisiin olioihin.

Kun vastaanotat tunteesi ja ymmärrät miksi koet niinkuin koet, voit alkaa myös käsittelemään tunteesi läpi. Sinun on opittava olemaan vastuullinen aikuinen itse itsellesi, joka seisoo rinnallasi, tukee, auttaa ja lohduttaa.

Usein suhteen päätyttä tulee olo, että haluaa suojella itseään enemmän vastaavilta tilanteilta ja voimaannuttaa itsensä uusiin säfääreihin. Haarniska päälle ja kohti uusia pettymyksiä. Vaikka negatiiviset tunteet kuuluu elämään, silti ei haluaisi kokea niitä uudestaan ja uudestaan. Siksi saattaakin saattaa itsensä “taistele ja pakene” – moodiin, kun huomaa olevansa tilanteessa missä viimeksi sattui.

Menneisyyden ja rakkauden arpiin ei auta kuin aika ja luottamuksen uudelleen rakentaminen. Siihenkin tarvitaan aikaa. Itse olen ainakin huomannut, että kun on niin skeptinen, ettei enää tiedä missä vaiheessa kuuluu luottaa omaan vaistoon ja missä vaiheessa omat epäilykset ja luulot ovat ottaneet vallan. Olen kyllä todennnut, että naisen vaisto on ihmeellinen asia ja siihen kannattaa luottaa. Hyvin usein, kun hälytyskellot ovat alkaneet soimaan, niin silloin on syytä olla varuillaan. Siinä on se ongelma, että pienetkin asiat alkavat suurentua mielessä, kun alkaa oikein miettimällä miettimään asioista. Alkaa ylianalysointi. Ja mitä näihin haamuihin tulee, niin vaikka olen ihminen, joka haluaa uskoa hyvyyteen ja olen täynnä rakkautta, mitä haluan myös jakaa muille, niin silti aina uuden ihmisen kohdalla alan miettimään heti pahinta. “Kelpaankohan minä edes hänelle? Kohtelekoohan tämäkin minua huonosti? Olisiko molemmille vain parempi, että häivyn tästä heti?” Ei saisi lannistua, mutta sitä kai menee varovaiseksi ja hiukan vainoharhaiseksi.

Olen mukana järjestämässä näyttelyitä, jonka aiheena on väkivalta parisuhteessa, nimenomaan vielä henkinen väkivalta. Haastattelin erästä naista, joka oli kokenut väkivaltaa edellisessä suhteessaan ja kertoi, että vuoden ajan pelkäsi miehiä tapahtumien jälkeen, kunnes löysi nykyisen miehensä. Väkivalta, haukkumiset, pettämiset ja pilkkaamiset kertovat aina enemmän tekijästä itsestään, kuin uhreista, mutta valitettavasti usein uhri joutuu kantamaan tuskan, surun ja pelon, tekijän jatkaessa elämää. Pelolle ei saisi antaa valtaa, mutta valitettavasti sen ote on usein pitävä.

Kuten alussa sanoinkin, että en tiedä mihin uskon, mutta uskon silti johonkin. Kaikkeen on oltava jokin syy, miksi kaikki tapahtuu ja mikä ei tapa, se vahvistaa. Emme voi olla vahvoja, jos emme koskaan ole olleet heikkoja. Vielä kun kerromme ääneen heikkoutemme, voimme vain voimistua. Keiju Vihreäsalo kirjoitti: “ Antautumalla itsensä kustannuksella kohtaamaan toinen, sellaisena kuin tämä on.”

Itse olen saanut sisälleni rauhan sillä ajatuksella, että erot ovat olleet aivan oikeita päätöksiä, vaikkei mieluisia. Miksi? Koska en halua olla se, joka odottaa kotona miehensä palaavan töistä kotia valmiin ruokapöydän ääreen, tai se joka kutoo iltaisin villasukkia takkatulen ääressä. Aika ronski rajaus, mutta en halua jähmettyä kotioloihin jonkun toisen takia, sillä minulla on omat visioni, määränpääni ja intohimoni. Haluan katsoa kuinka pitkälle tulen pääsemään elämässä ja se tarkoittaa sitä, että minulla tulee olla vapaus kulkea. Voin ehkä etsiä rakkautta, mutta perinteinen parisuhde voi olla haastavaa tukkia tähän elämäntilanteeseen (vaikka en aina sitä haluakkaan uskoa). Voin kyllä rakastaa, mutta vapaana toteuttamaan omia visioitani. Rakkaudessa on kuitenkin kyse myös pelkojensa voittamisesta.

 

♥ Suvi

Ero

  • Teksti on peräisin Suviness – blogistani, aivotyöskentely ei riittänyt kahteen erii tekstiin samaan aiheen sisälle.

 

Erot eivät yleensä kuulu elämän positiivisempiin tapahtumiin ja voikin tuntua siltä, että eroa harkitessa tai sen koettaessa maailma romahtaa, sydän särkyy ja sielussa asti sattuu. Voi tuntua siltä, kun ei enää tietäisi miten jatkaisi eteenpäin, saati jaksaisi. On kamala tunne, kun joudut jättämään rakkaan ihmisen taaksesi. Hän, joka oli sinulle tuki ja turva, on poissa.

Itse olen seurustellut ja eronnut vain kerran, joten minusta ei ole kertomaan upeaa selviytymistarinaa miten selvisin kolmannesta erosta paljon paremmin, kuin ensimmäisestä. Toki sydämen särkemiseen ei tarvita seurustelusuhdetta ja niistä minulla voisi riittää tarina jos toinenkin – olen toivoton romantikko jonka erikoisalaa ovat särkyneet ihmissuhteet! Kuten minulle joskus irvailtiin, että rakastun ainoastaan hulluihin ja juoppoihin. Olen yrittänyt korjata tätä sanomalla, että rakastun herkkiin ihmisiin.

On kerrassaan kamalaa olla niin ihastunut, että toisella on valta rikkoa ja haavoittaa sinua pienillä teoilla. Rakkauden edessä on aseeton, sydän vereslihalla jo valmiiksi. Joskus tekisi mieli jo paeta ihan sen takia, ettei kukaan voi satuttaa sinua. Pidän itseäni vahvana persoonana, mutta vihaan sitä kun menen toisen ihmisen edessä ihan heikoksi. Siinä sitten minä olen, valmiina vaikka marionetiksi.

Tiiäthän sä, että mä pelkään näitä

Rakkaustarinoita jossa toinen jättää tai pettää 

On ironista, kun odotat jotakuta innoissasi paikalle tulevaksi, viimeisen päällen laitettuna, mutta koskaan kukaan ei saavukkaan. Seuraavalla kerralla, kun olet varma, ettei kukaan saavu sovitulle tapaamiselle, prinssi uljas saapuukin paikalle ja kohta toivot, ettet olisi koskaan tavannut kyseistä ihmistä. Sattuu, kun toinen lemppaa sinut heti alkumetreillä ja vielä enemmän sattuu kun heräät rakkauden helvetistä. Mutta rakkaudessa ei voi kuin voittaa tai hävitä.

Rakkautta ei kuulu pelätä, vaikka tietääkin että kohta voi sattua ja paljon. Olen vakuuttanut itselleni ainakin sata kertaa, että ”nyt enää koskaan ihastu, saati rakastu!” Ja sitten aina, AINA tulee joku vastaan joka vetää jalat veteläksi ja samassa hetkessä sun kaikille demoneille on jo soitettu, kertoen kuinka taas kaikki menee päin persettä.

Itse yritän ajatella eroista asenteella ”toisen tappio ja minun voittoni.” Jos toinen perseilee minun kunnioituksella ja tunteilla, on minulle vain parempi, että asia tulee ilmi mahdollisimman nopeasti ja osaan näin ollen lähteä lätkimään. Sitä ihmistä ei ollut tarkoitettu elämään minun kanssani ja joka IKINEN ihmissuhde opettaa meille jotakin. Olisi typerää olla hyödyntämättä näitä oppeja. Nyt taas ymmärtää, mitä haluaa ja mitä ei. Elämä on parasta silloin kun suuret tunteet jyllää ja myös ne ikävät tunteet kuulluu meille jokaiselle. Osaisimmeko nauttia onnistuneesta ja tasapainoisesta parisuhteesta, jos emme koskaan olisi saaneet lokaa niskaan rakkaudelta? En tiedä, näin vain oletan.

Jos etsin jotain hyvää eroista, niin se, että se antaa meille uutta tilaa tarkastella omaa elämäämme. Suurien kipujen keskellä alamme herkemmin miettimään mitä me oikeasti tahdomme ja olemmeko oikeassa paikassa.

Ei ole olemassa vain yhtä oikeaa, vaan jokaiselle meille löytyy useampi oikea vaihtoehto. Rakkaus rakentuu luottamuksesta, läsnäolosta ja läheisyydestä ja kaikkien kanssa nämä eivät toteudu. Joskus elämä vie niin eri suuntiin, että on parempi jatkaa eri teitä.

Parisuhde perustuu molempien vapaaseen tahtoon, toista ei voi omistaa, eikä kahlita. Molemmat ovat vapaita kulkemaan ja rakastamaan toista omilla ehdoillaan. Et voi vaatia toista rakastamaan itseäsi, saati sitten pysymään siinä loppu elämän jos näin on ollakseen. Ihmisen perusluonteeseen kuuluu vapaus, etkä voi viedä sitä toiselta. Vapauteen ei kuulu toisen satuttaminen ja rajojen ylittäminen. Ihmisen pitää saada olla vapaa elää elämäänsä ja toteuttamaan itseään.

Siinä sä istut ikkunalaudalla

Radiossa joku laulaa ”täytyy irrottaa”

Silmistäs totuus tuijottaa

Voisin kuolla tähän paikkaan

Kaksi rikkinäistä ihmistä ei voi rakastaa toisiaan ehjiksi. Siksi onkin hyvä, että ennen parisuhdetta ihmiset olisivat sen verran ehjiä, että vanhoja haamuja ei vieritetä toisen perään. Voi myös tuntua nautillinnolliselta ajatukselta kostaa toiselle omia parisuhteiden traumoja, mutta valitettavasti se on täysin turhaa. Siinä kaivaa itsellensä syvää kuoppaa ja karma is bitch. Paha saa palkkansa ja kaikki rakkaus minkä annat ulos, tulee takaisin luoksesi.

Sydänsurut pyörittää jo liian monen elämää

Miten niitä lääkitään

 

Aamulla et oo kaunis vaan niinku vammautunut kauris

Joka etsii kotiin tai niinku Bambi äitii

 

Miksei missään kerrota, ei virhettä virheellä korjata

Voisin olla katkera kaikista huonoista ihmissuhteista, epäonnistuneista rakkaustarinoista, vihainen siitä kun olen ihastunut renttuihin ja rakastunut narsisteihin, mutta en halua. Kaikki ne ihmiset ovat opettaneet minulle paljon asioita ja kiitos heille, olen edes pienen hetken saanut tuntea oloni rakastetuksi. Vaikka he olisivat olleet kylmiä, en jaksa uskoa, että se kaikki olisi ollut pelkkää näytelmää. Jaksan uskoa inhimillisyyteen.

Kelle täällä pitää maksaa

Ettei kaikki olis niin paskaa?

Pelkäänkö rakastua uudelleen? Pelkään, mutta en halua uskoa, että hyvät ihmiset ovat loppuneet maailmasta. En halua naimisiin, enkä lapsia, tai nämä asiat eivät ole To Do – listassani. Mistä minä tiedän mitä elämä tuo eteeni. Haluan vain ihmisen, joka kulkee vierelläni, keneen voin luottaa ja keneen voin turvautua. Vaikka olenkin vahva, tarvitsen myös sitä, että joku pitää sylissä. Näen itseni osittain vielä samana pikkutyttönä, joka haluaa että joku nostaa syliin. Tahdon huomiota. Olen myös sortunut siihen virheeseen, että odotin jonkun tulevan pelastamaan minut kuin elokuvissa, mutta ainut kuka voi pelastaa sinut on sinä itse.

Elämäni ei ole rakkauden perässä juoksemista, se on elämän, elämyksien ja unelmien perässä juoksemista. Jos joku hullu haluaa hypätä kelkkaan mukaan, niin toivotan tervetulleeksi ja voidaan sitten katsoa meneekö tunneyhteys sielun tasolla. Joillekkin voi olla tärkeää, että on hyvä työ, rahaa, auto, asunto ja ties mitä. Minä haluaisin vaan olla ihminen ihmiselle. Ei kukaan kysy tuonelan porteilla, paljonko tienasit rahaa elämäsi aikana. Sen sijaan saatat itkeä sielusi köyhyyttä.

Ei anneta rikkinäisten ihmisten rikkoa meitä ja elämän viedä rakkautta meiltä. Jos olemme onnistuneet rakastamaan ihmistä, joka ei ansainnut meidä rakkauttamme, olemme rikkaita. Meillä riittää rakkautta siis myös niille oikeille. Minä olen valmiina vastaamaan menneisyyden haamuille, vaikka kipeää se tekeekin. Aioin rakastaa haamut pois varjoista kohti päivänvaloa.

Olen kuulemma täysin hullu, mutta jutun juoni onkin löytää toinen yhtä hullu!

♥ Suvi

Sanat on lainattu Ellinooran biiseistä. 

Parisuhde & seksi

Sanasta parisuhde minulle tulee mieleen rakkaus, pelko, onni, viha, läheisyys, riippuvuus, lämpö, petos… lista on pitkä. Jokainen näistä ovat asioita, joita ajattelen parisuhteesta tai mitä olen parisuhteessa kokenut. Jo teinistä alkaen minulla on ollut poikaystäviä, siihen saakka, kunnes täytin 21. Suhteet olivat enemmän tai vähemmän vakavia ja eri pituisia. Ainut asia mikä niitä yhdisti, oli niiden päättyminen.

Jokainen ihminen tarvitsee läheisyyttä ja rakkautta koko elämänsä läpi. Tarpeet voi muuttua eri elämäntilanteissa, mutta lähtökohta pysyy samana. Itse olen tottunut samaan huomioita ja hellyyttä pyytämättä. Olen tuntenut itseni tärkeäksi ja halutuksi. Olen saanut pieniä ja isoja tekoja sen eteen, että minulla on hyvä olla. Mitä luulette, että tapahtuu kun en saakaan sitä huomioita mihin olen tottunut. Osaanko ilmaista itseäni oikein. En osaa. Suutun, tiuskin, paiskon ovia, olen vihainen, haastan riitaa ja kiroilen ääneen kaiken. Vedän ääripäähän sen sijaan, että sanoisin ”Tarvitsen nyt läheisyyttä, tarvitsen halauksen tai hetken yhteistä aikaa”. Kumppani ihmettelee, että mitä hän nyt on tehnyt väärin. Yrittää kysyä, mikä ärsyttää minua entisestään. Mietin miten miehet voi olla niin tyhmiä. Ääripää ei ole ratkaisu, vaan se on minulle reaktio, kun asiat eivät mene kuten haluan. Ongelma on yksinkertainen. Ja uskokaa tai älkää, ihan vitun ärsyttävää myös omasta mielestäni.

Puhu ja kuuntele. Mene itseesi. Kuten mainitsin, että olen tottunut saamaan haluamani, en ole myöskään osannut antaa. Olen aina halunnut, että minulla on ohjat käsissäni ja asiat etenevät haluamallani tavalla. Koska minulla on ollut selvät sävelet parisuhteen etenemisestä, en ole koskaan osannut vastaanottaa kritiikkiä omasta toimintamallistani. En ole nähnyt itsessäni mitään vikaa. Minä olen täydellinen kumppani. Vasta hiljattain opin kuuntelemaan toista osapuolta suhteessa. Aluksi se tuntui hirveältä, kun toinen sanoo, että käytöksessäni on parantamisen varaa. Aluksi päätin, että minähän en itseäni muuta, enkä varsinkaan sen takia, että joku toinen niin pyytää. Sen jälkeen mietin, onko toinen täysnarsisti ja näkee vain minun käytöksessäni ongelmakohtia. Vai olinko minä kenties aiemmissa suhteissa ollut se narsistiosapuoli, joka pompottaa ja vetelää naruista. Kyse ei ollut kummastakaan. Kyse oli siitä, että opin kuuntelemaan toista. Hän ei vaatinut minua muuttamaan itseäni tai luonnettani. Hän ei ole myöskään narsisti. Hän auttoi minua ymmärtämään, että suhteessa on kaksi ihmistä ja, että niiden on tarkoitus toimia yhdessä.

Sen jälkeen, kun opin kuuntelemaan, tajusin myös, että olen todennäköisesti tuhonnut ihmisiä suhteessa. En ole kuunnellut heitä, enkä antanut yhtä paljon kuin olen saanut. Halusin hyvittää kaiken ja pyytää anteeksi. Anteeksi käytöstäni ja anteeksi sitä, etten uskonut tarpeeksi. En ollutkaan täydellinen. Olen vain keskeneräinen. Ehkä olin nuori ja tyhmä. En halua enää satuttaa tai tulla satutetuksi. Et voi rakastaa ketään vain saadaksesi heiltä jotain. Rakasta, jotta he saisivat sinulta jotain.

Luottamuksen rakentaminen. Minä puhun luottamuksen rakentamisesta, sillä omalla kohdallani olen oppinut, ettei se ole itsestäänselvyys. Luottamus on kaiken lähtökohta ja perusta suhteessa, joten miksi kukaan pitäisi sitä automaattisena suhteessa. Luottamukseen liittyy muutakin kuin pettäminen. Kuten kerroin, että olen suhteissa ollut pääasiassa se ottava osapuoli. Uskon tämän olevan syy siihen, että eksäni petti minua. Ehkä hänellä oli puhumattomuuteni vuoksi pelko menettämisestä, mikä näkyi mustasukkaisuutena. Hän ei luottanut minuun. Hän ei saanut minulta tarpeeksi uskoa ja luottoa suhteeseemme, vaikka minä pidin sitä kaikkea itsestäänselvyytenä. Ehkä se ajoi hänet pettämään. Ehkä hän ei saanut minulta tarpeeksi. Tai ehkä hän oli täyskusipää. Uskon silti, että hyvässä, tyydyttyneessä ja onnellisessa parisuhteessa, sinun tai kumppanisi ei tarvitse hakea huomioita muualta. Usein luottamuksen rikkoutumisen jälkeen kysymys kuuluu miksi? Etsin kauan ja etsin välillä yhä vastauksia tähän. En ole löytänyt vastausta, mutta sen opin, etten ole uudelleen samassa tilanteessa.

On tärkeää osata kuunnella toista osapuolta ja varsinkin ymmärtää häntä, jotta molemmilla suhteessa olisi turvallinen olo. Kommunikointi on tärkeää, jotta opit tuntemaan paremmin kumppanisi ja hän sinut. Riidelkää, mutta riidelkää aiheesta. Itkekää, kun siltä tuntuu. Pääasia, että molemmilla on sellainen olo, että pystyy näyttämään todelliset tunteensa, ilman pelkoa toisen reaktiosta.

SEKSI. En ajatellut kirjoittaa sooloseksistä tai teemalla tutustu itseesi, koska luulen ja toivon, että moni lukija on ennestään tutustunut näihin aiheisiin. Seksi kulkee käsi kädessä luottamuksen kanssa. Seksi ja seksuaalisuus ovat henkilökohtaisia asioita, jotka jaat kumppanisi kanssa. Ajan kanssa opitte toisenne, niin että tiedät tasan tarkkaan mikä saa toisen syttymään. Seksiin ja seksuaalisuuteen liittyy vahvasti myös puhuminen. Kun teillä on avoin kommunikaatio, uskallatte sanoa ajatuksenne ja luotatte kumppaniinne, myös kaikki seksiin liittyvä pitäisi pystyä puhumaan. Älä tuomitse kumppaniasi, jos hän ehdottaa jotain uuttaa. Kokeile rohkeasti omaa seksuaalisuuttasi, mutta tietenkään, älä tee mitään mitä et halua. Hän todennäköisesti ehdottaa sinulle jotain uutta, koska haluaa kokea sen juuri sinun kanssasi. Kerro myös ääneen omat toiveesi ja halusi. Älä koskaan häpeile itseäsi, ulkonäköäsi tai seksuaalisuuttasi. Ole ylpeä siitä ja kanna sitä rohkeasti.

Tiivistettynä, muistakaa että parisuhteen eteen kuuluu tehdä töitä, jatkuvasti. Tärkeintä on, että rakennatte yhdessä kivijalan, joka ei murru helpolla. Rakentakaa se luottamus, se ei itsestään synny. Pitäkää huoli, että teidän ei tarvitse olla mustasukkaisia ja, että uskallatte jakaa kaiken kumppanille. Jossain on mennyt pieleen, jos et pysty tai uskalla puhua kumppanillesi suoraan ja avoimesti, mistä tahansa asiasta. Vaikka suhdetta kuuluukin työstää, niin sen ei pitäisi olla jatkuvaa. Ei jatkuvaa riitelyä, ei jatkuvaa työstämistä eikä jatkuvaa vääntämistä.

En voisi painottaa enempää, kuinka tärkeää on kommunikoida kumppanin kanssa ja miten hankalaa se on, jos luottamus puuttuu. Rakentakaa suhteeseen avoin ja rehellinen ilmapiiri. Opetelkaa toisenne ja uskokaan toisiinne ja teihin.

It’s not mistake that matters.

It’s how you deal with it,

what you learn from it and

how you apply that lesson to your life

– E

Rakastaa, ei rakastaa.

Rakkaus ja parisuhde ovat sellaisia asioita, mitä moni pitää tärkeänä ja merkittävinä asioina elämässä, jopa miltein pakollisina. Onhan rakkaus ihanaa ja voimaannuttavaa ja mikä sen parempaa, kun löytää yhtä hullun ihmisen kulkemaan yhteistä taivalta.

Itse tein täyskäännöksen parisuhde mietelmiini tässä ihan muutaman viikon sisään. Kun rakkauselämä näyttää visusti keskisormea, oivalsin, että nyt minun on vain opeteltava rakastamaan itseäni, arvostamaan minuuttani ja tehtävä omia juttujani, ei roikuttava aina jonkun perässä. Olen toivoton romantikko, joka edelleen odottaa prinssi urhean saapuvan valkealla ratsullansa ja pelastaa minut kaikelta pahalta. Tietysti myös suutelee auringonlaskussa! Olen vain todennut, että prinssi urhean ratsulta taitaa olla jalka poikki ja suudelmat ovat jääneet tupakan makuiseksi, laskuhumalan euforiaksi.

Joka ikinen päivä luen ihmisten parisuhde ongelmista. Joka ikinen päivä. Arvatkaa mistä useimmat ongelmat yleensä johtuvat? Kommunikaatio ei pelaa. Puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Siinä se. Jos toisen käytös mietityttää, jos omat epävarmuudet jyllää tai mikä tahansa, niin kerro kumppanillesi asiasta ja mieluiten suoraan. Yleensä me lähdemme kirjoittamaan jotain omaa tarinaa päämme sisällä, mikä ei pidä paikkansa. Tarinaasi korostavat omat pelkosi, haamusi ja epävarmuutesi. Jos kumppanisi kieltäytyi seksistä, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että hänellä on toinen. Tiedän, että aina ei ole helppoa puhua asioista suoraan. Itsekin olen monesti riehunut ensin itkupotkuraivarit, ennenkuin olen saanut sanottu mitään järkevää.

Fiksuin teksti minkä olen lukenut rakkaudesta oli kirjasta “Läsnäolon voima.” Siinä kerrottiin, että todellisessa rakkaudessa kumppanit ovat läsnä. LÄSNÄ, ei puhelimia, ei TV’tä, ei turhia huutamisia, koska he tietävät, että se ei vie asioita eteenpäin. Jos toinen riehuu ja toinen on läsnä, hän ei lähde huutoon mukaan. Hän vain on. Hän tietää, että viha ei ole hänen. Hän on raivokohtausta ylempänä. Raivoava toivoo aina, että hänen reaktionsa saisi vastakaikua. Kun sitä ei tapahdu, raivoava joutuu tiukille. Hän ei saanut toivomaansa tulosta ja ainut vaihtoehto on nöyrtyä ja puhua asioista normaalisti, rauhallisesti. Tai sitten lähteä raivoamaan muualle.

Toista ei voi kahlita, eikä omistaa. Jos näet ulkona vapaan linnun ja viet tälle ruokaa, että se tulisi kylläiseksi ja onnelliseksi ja annat sen lentää taas vapauteen, olet asian ytimessä. Ihminen on luotu vapauteen ja voit rakastaa toista, tehdä hänet onnelliseksi, mutta antaa myös vapauden lentää pois, jos tarvii. Et kahlitse häntä häkkiin siinä pelossa, että menetät hänet, kuten et vanginnut ulkona lentävää lintuakaan. Kun ruokiit ja hoivasit lintua, huomasit, että se palasi aina samalla paikalle uudestaan. Ihminen, joka kokee toisen hyväksi ja luotettavaksi, sekä rakastettavaksi, palaa usein takaisin. Kyse ei ole tahtojen taistelusta, vaan kahdesta läsnäolevasta ihmisestä, jotka ovat siinä oikeastaan edes tietämättään, miksi ovat siinä. He vain ovat.

Rakkauteen saatetaan liittää ulkoisia materiaaleja, kuten esimerkiksi hieno auto voi lisätä pisteitä toisen silmissä. Uusi auto, hieno talo ja hyvä työ voivat olla kuitenkin vain kulisseja, joiden takana kuohuu. Suljettujen ovien takana tapahtuu riitoja, pettämisiä, jopa väkivaltaa. Toinen alistaa, toinen nöyrtyy ja heikkenee. Parisuhteen kuuluu olla voimaannuttavaa, ei kuluttavaa. Tottakai toiselle täytyy tehdä tilaa, raivata aikaa ja panostaa, mutta se on vaivan arvoista. Molemmat saavat olla sitä mitä he haluavatkin olla ja toinen tukee toista.

“Joka toista lyö rakkaudesta, ei tule löytymään autuudesta”, kuuluu eräs kirjoittamistani runoista. Se tarkoittaa sitä, että todellisen rakkauden väliin ei sovi väkivaltaa. Toinen voi kyllä yrittää rakastaa toista, mutta ajautuu esimerkiksi liiallisen mustasukkaisuuden otteessa lyömään toista. Rakkaus rakentuu luottamuksesta ja ilman luottamusta puuttuu tärkeä tukipilari hyvässä suhteessa. Kuten se vapaa lintu – luotat siihen, että se palaa samalle ruokinta paikalle.

21 elinvuodestani olen ollut 20 vuotta sinkkuna ja silti tein sen päätöksen, että nyt saa hetken olla. Miksi? Siksi, että olen yrittämällä yrittänyt saada jotakuta rakastamaan minua, että saisin täytettyä tyhjiön sisälläni. Se tyhjiö tuntui niin raastavalta, että olisi helpottavaa saada se täytettyä. Totuus kuitenkin on se, että vain minä voin täyttää sen tyhjiön. Miten? Siten, että oivalsin ne syyt, miksi yritin päästä tyhjästä tunteesta eroon. Halusin varmistusta ulkopuolelta, että minä kelpaan jollekkin. Ei mun tarvitse kuin kelvata itselleni. Elämä on minua ja elämistä varten, ei sitä, että yritän roikkua jonkun perässä.

Parisuhteeseen liittyy usein myös seksi. Tähänkin on löydettävä oikea kemia, sillä jos toinen on paljon halukkaampi kuin toinen, halukkaampi voi alkaa tuntea olonsa hylätyksi, kelvottomaksi ja pahimmassa tapauksessa etsii seuransa muualta. Pettäminen ei ole ikinä oikea ratkaisu, oli tilanne mikä tahansa. Aina kissa pöydälle, kättä päälle, ero voimaan ja sitten vasta vieraisiin. Tästä ei mun mielestä edes tarvisi keskustella, mutta säälittävän usein jompikumpi saattaa eksyä vieraisiin lakanoihin, ennenkuin on edes keskusteltu asiat läpi. Luottamuksen rikkomiseen saattaa mennä vain muutama minuutti, mutta sen takaisin kokoamiseen useita vuosia. Suhteessa, jossa eletään huonossa luottamuksessa on sama kuin roikkuisi löysässä hirressä. Molempien on sitouduttava 100% siihen, että luottamus kasataan takaisin, ei sekoilla turhia ja ei aiheuta toiselle tarpeettomia huolia ja suruja.

Ei ole olemassa mitään oikeaa “määrää” vaan jokaiseen parisuhteeseen kehkeytyy oma tyyli, kuinka usein ja miten. Laatu usein paranee määrän vähentyessä. Seksiin liitetään hirveästi tabuja edelleen. Luojalle kiitos tässäkin asiassa on menty eteenpäin, eikä noudeta enää mitään -80 luvun ohjeita. Seksi kuuluu jokaiselle, siitä kuuluu nauttia ja se on jokaisen oma asia mitenkä sitä toteuttaa. Seksistä ääneen puhuminen ei ole välttämättä helpoin ja vaivattomin asia, mutta erittäin hyvä taito. Kumppanisi ei osaa lukea ajatuksiasi, eikä koskaan tulekaan osaamaan. Kerro siis ääneen mikä saa sinut syttymään, mitä toivot ja kysy mitä sinä voisit tehdä.

Jokainen meistä haluaa antaa suhteen alussa hyvän kuvan itsestämme ja pienet eleet tulkitaan suuresti, kuten oven avaaminen. Kuitenkin, jos käytät koko energiasi siihen, että mietit miten voit miellyttää toista vielä enemmän, mitä hymiöitä käytät, miltä sinun tulisi näyttää minäkin hetkenä, alat menettämään peliä. Vaikka sanoinkin jo, että suhde kaipaa panostusta ja toisen huomioimista, suhteen tulee perustua sille, että voit näyttää suohirviöltä ja vastata viesteihin ilman hymiöitä, ilman että toinen juoksee jo karkuun. Tee niinkuin minä sanon, älä niinkuin minä teen. Syyllistyn tähän itse joka ikinen kerta. Voi minua perseen nuolijaa. Hauskinta tässä on se, että uskon vieläkin meikin voimaan ja kuitenkin olen tanssinut ensimmäiset hitaat baarissa, kun lähdin extempore töiden jälkeen baariin kevyellä meikillä ja vaatteilla, jotka osui ensimmäisenä käteen vaatekaapista. Sekin, että meikkasin ihan hulluna yhden miehen takia ja ensimmäisen kerran tämä kehui minua kauniiksi kun olin ilman meikkiä.

She’ll fight a war for love,

but she will never fight for

your time nor attention

En tiedä olenko enemmän tyytyväinen siihen, että nykyään on paljon helpompi ottaa avioero kuin ennen tai purkaa kihlaus. Ymmärettävistä syistä liitto ei aina toimi ja ero on ainut vaihtoehto, mutta minua surettaa se, että sormuksia viskellään joka postiluukkuun ja katsellaan mihin tärppää. Olen sen verran vanhoillinen, että pidän edelleen kihlausta lupauksen avioliitosta ja avioliitossa ollaan myötä ja vastamäessä tukemassa. Usein tuntuu, että ollaan valmiita eroamaan ensimmäisien töyssyjen kohdalla, eikä olla valmiina näkemään vaivaa asian eteen. Toki jos suhteessa alkaa esiintymään väkivaltaa, pettämisiä ja muita suuria ongelmia, mitä toinen ei suostu edes korjaamaan, niin parempi antaa mennä. Ennen vanhaan olisi erottu myös, jos olisi pystytty. Eron myötä olisi lähtenyt karjat, maat ja pellot. Tämä on vain oma mielipiteeni, mutta minua myös hirvittää, että mennään muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen kihloihin tai jopa naimisiin. Oikeasti ihmisen alkaa tuntemaan kunnolla vasta vuoden jälkeen, ehkä jopa muutaman vuoden jälkeen. Vaaleanpunaisten lasien läpi ei näe kaikkea. On olemassa salama rakkauksia, jotka kestävät ja kantavat, mutta itse en moiseen pystyisi! Kukin taplaa tyylillään, mutta sormus sormessa ei itsestään tuo onnea. 

Muista kertoa rakkaille ihmisille, kuinka paljon heistä välität ♥

 

  • Suvi

Rakkaudesta kehoosi

Rakkaus omaa kehoasi kohtaan on yksi isoista tukipilareista tasapainoisen elämän perusteissa. Kaikista tärkein ja oleellisin asia on, mitä ihon allasi tapahtuu, mutta valitettavan paljon annamme arvoa ulkoisille seikoille, median luomille illuusioille ja muiden mielipiteille. Tärkein on meidän oma mielipiteemme, mitä mieltä me olemme itsestämme. Tämä määrittelee sen, millaisen kuvan annamme itsestämme muille, pystymmekö vastaanottamaan tai antamaan rakkautta muille ja miten reagoimme.

Jos vihaamme itseämme, alamme vihaamaan myös muita herkästi. Syylistämme muita omasta pahasta olosta, emme voi nähdä toisten vilpitöntä rakkautta ja herjaamme muita. Emme voi rakastaa muita, jos emme rakasta ensin itseämme.

Olen vihannut itseäni niin paljon, miksen voi olla kauniimpi, hoikempi, lihaksikkaampi, finnitön, fiksumpi, järkevämpi, spontaanimpi, harkitsevampi, hillitympi, räväkämpi ja ennemmän oma itseni. Vielä enemmän olen varmaan vihannut kehoani, miksei se ole kapeampi, pyöreämpi pylly, vähemmän rasvaa mahassa, isommat reidet, eikun pienemmät, tai sittenkin isommat ja miksei nenäni voisi olla pienempi.

Tämä kaikki kasvattaa, mutta se vie aivan liian paljon meidän energiaa ja aikaa. Oleellinen valuu läpi sormien, kun tuijotamme omaa peilikuvaamme itkien ja täynnää vihaa. Ja mistä sinä edes sen keksiit miltä sinun pitää näyttää? Olet syystä tai toisesta luonut ne raamit itsellesi, minkä sisällä sinun on elettävä. Mielen maailma on ahdas paikka ja sinne ei tule asettua. Mistä istutit sen idean mieleesi, että sinussa on joku vikana? Liian lihava? Liian ruma? Keneltä haluat saada hyväksynnän?

Itse olen aina ollut äärimmäisen herkkä ja epävarma itsestäni. Olen ollut pienestä pitäen hiljainen ja jännittänyt muita ihmisiä – ujo ja hiljainen. Itsetuntoni on aina ollut heikohkoa, mikä romuttui kasaan koulukiusaamisen myötä. Huonot ja epäonnistuneet ihmissuhteet jatkoivat itsetuntoni syömistä ja sosiaalisen median helvetti loi vääränlaiset oletukset itseäni kohtaan. Katsoin itseäni liian kriittisesti ja vertailin itseäni muihin, mikä vääristi kehonkuvani.

Olen aina etsinyt hyväksyntää ulkopuolelta. Hyväksyisikö ja rakastaisiko joku minua tälläisenä, voisiko joku paikata tyhjiön sisälläni. Vaan en enää. Tästä päivästä alkaen alan rakentamaan maailmaani siihen malliin, että minä kelpaan itse itselleni. En rakenna omaa elämääni muiden mielipiteiden päälle, tai ravaa pitkin maita ja manttuja etsien hyväksyntää. Muiden mielipiteiden takia olen melkein riistänyt oman henkeni, vain sen takia, että joillakin ihmisillä oli paha olo ja he purkivat sitä minuun. Sopivasti taustalla soi Turmion kätilöiden kappale Pimeyden morsian, jossa lauletaan:

Lumienkelin viimeisen oli tyttö maahan muodostanut

Paloi halusta nousta pois

Kun siihen kuollakaan ei voi

Syntyi uudestaan maailmansa tosta vaan

Olen pitänyt itseäni lihavana tai liian leveänä useita vuosia, mikä aluksi johti oksentelukierteeseen, ruuasta pidättäytymiseen tai ahmimiseen. Siitä aasinsillan kautta fitneksen pariin ja joitakin kuukausia sitten keskeytin kisadieetin kun ymmärsin, että olin nousemassa lavalle sen takia, että voin näyttää muille kuinka hyvännäköinen olen, tai ajamassa itseäni uudestaan uhriksi, jos en olisi menestynyt. Uhriutuminen on tässä loistava adjektiivi. Olen uhriutumisen maailmanmestari! “Katsokaa kuinka minulle nyt kävi, voi säälikää minua! Pelastakaa joku minut nyt!” On ollut hyvin tuttu mandra pääni sisällä. Hyvä Suvi, hyvä! Sama tässä kehonsa muokkaamisessa ja yrittäessäni hyväksyä sitä, olen ollut samalla kädet ojollansa “voisiko joku nyt minua rakastaa, kun olen muokannut kehoni tämän näköiseksi!?”

Kun tajusin, että kroppani on juuri hyvä näin, armahdin itseäni ja olen elänyt rennommin. Painoakin on tullut, mutta mitä pienistä. Kelpaan itselleni. Somessa keikistelevät naiset vartalo mutkalla, vaihdellen kuvakulmia ja vedellen henkeä sisään. Harvemmin näkyy naisia poseeraavan mahamakkarat roikkuen ja raskausarvet loistaen. Eihän se sinne sopiisi fitnessmallien sekaan, voi apua! Olen kuunnellut vierestä keskustelua, että näkyykö fitness naisilla mahamakkaroita ollenkaan? Oi kyllä näkyy, mutta ei missään kuvissa, hei c’moon. Instagram tilit ovat kuorrutettu glitterillä ja kuliseilla.

 

Epävarmuus ja viha eivät katso kokoa tai ikää. ”Voi sinähän olet noin hoikka!” ei toimi ihmisen korvissa, joka todellisuudessa olisi hoikka, muttei näe sitä itse. Voit kauhistella kuinka noin kaunis ja kapeavartaloinen ei voi hyväksyä itseänsä, mutta kukaan ei näe sisällä myllääviä mörköjä. Jokaisella on omat haamunsa ja arpensa.

Sinun todellisuutesi ei tarvitse rakentua oman rasvaprosenttisi tai mahamakkaroiden ympärille. Kun rakastat kehoasi, ruokit sitä sillä ruualla, mitä kehosi tarvii. Kun rakastat itseäsi, liikutat kroppaasi sen verran kuin on sopiva, että se pysyy energisenä ja hyvinvoivana. Ei sinun tarvitse mahtua mallin mittoihin, eikä välttämättä mielesi mittoihin. Eikä ainakaan kaupan vaatteiden kokoihin! En edes muista, koska olisin itse mahtunut 36 tai XS kokoisiin vaatteisiin. Viime kerralla taisin kokeilla 40 kokoisia farkkuja, kun 38 alkoivat ahdistamaan. Tekee tiukkaa mahduttaa nämä reidet 38 kokoisiin farkkuhin, mun pillifarkut ratkesivat juuri viime viikolla kun istuin sängylle! Että se niistä “olet varmaan 36 kokoa” kommenteista. In your dreams.

Jos emme itse rakasta omaa kehoamme, niin kuka sitten? Emme voi IKINÄ saada samanlaista hyväksyntää ulkopuolelta, kuin mitä voimme saada itseltämme. Aina voi laihduttaa tai lihottaa, mutta sama keho meillä on ja pysyy. Hyväksy se. Äläkä mieti mitä muut ajattelevat sinun kropastasi, sillä heidän mielipiteensä kertoo enemmän heistä kuin sinusta.

Vihaa ei voiteta vihalla, vaan rakkaudella. Joten voita sinäkin itsesi rakkaudella!

♥ Suvi

 

 

 

 

Juo se viini, syö se juusto!

Sain ystävältäni aiheeksi oman kehonsa rakastamisen ja tämä on aiheena sekä kiehtova, että hyvin haastava itselleni. Tämä ei suinkaan ole huono juttu, sillä on hyvä silloin tällöin pysähtyä pohtimaan missä mennään oman minäkuvansa kanssa. Mitä siis on itsensä rakastaminen? Meille suomalaisille tuntuu olevan kovin vaikeaa myöntää näyttävänsä mistäänpäin hyvältä, tai edes sinnepäin; tosin parin viime vuoden kestänyt fitness-buumi on alkanut kohottaa itsetuntoamme hieman niin, että kehtaamme pistää Instagrameihin ja Snapchatteihin kuvia pakaroistamme kun olemme olleet hetken salilla pumppaamassa. Näin voisi siis ajatella, että oman kehonsa rakastaminen on sitä, että siitä pitää huolta, sitä muokkaa mieleisekseen, eikä epäröi näyttää sitä koko maailmalle sosiaalisessa mediassa.

Itse en kuitenkaan ole sillä tasolla. En lähellekään. Rehellisesti sanottuna olen kolmenkymmenenkolmen (33) ikävuoden aikana ollut ehkä 3 vuotta sinut itseni kanssa, ja senkin nipin napin. Kerrataanpa. Kun olin 12 tai 13, rintani alkoivat yhtäkkiä kasvaa. En ollut yhtään varautunut moiseen muutokseen ja fiilis oli enemmän kuin kiusallinen kun känniset miehet kotikulmilla ja luokkatoverit koulussa huutelivat jotain törröttävistä rinnanaluistani. Siirryttyäni yläastelle muodokkuuteni alkoi saada sellaisia mittasuhteita, että kouluni pojat nimittelivät käytävillä läskiksi ja se konkretisoitui siihen, että minun piti kuulemma pistää pussia päähän ja pulpettia vetää kauemmaksi koska olin niin yököttävän ruma. Mitä tämä tekee kasvavan teini-ikäisen nuoren naisenalun itsetunnolle? Romutti sen tietysti täysin. Ihastukset eivät kehdanneet puhua, ja jos puhuivatkin, niin keskellä kotitalojen lähimetsää (enkä edes liioittele) ettei kukaan vaan koulusta näkisi. Kuinka siis voisin millään uskoa olevani kaunis tai hyväksyttävä, kun suurimman osan nuoruusikääni sain vain kuulla olevani lihava vääristä paikoista, pukeutuvani väärin (pidin paljon hameista ja mekoista toisin kuin huppareihin pukeutuvat lajitoverini) ja että ulkonäköni kaikenkaikkiaan oli kuvottava? Suomalaisessa kulttuurissa ei ole ns. cheerleader-kultti niin syvänä, mutta luokallani sattui olevan sitä harrastava toveri ja sain kaiken aikaa kuulla vertailua häneen.

Niinpä siis vielä lukionkin jälkeen (vaikka lukiossa eivät enää haukkuneet pojat vaan rinnoistani kateelliset tytöt) tunsin olevani outolintu ja kertakaikkisen tuhoon tuomittu koskaan löytämään rakkautta. Toisin kuin monet, jotka läskihuuteluista johtuen sairastuvat anoreksiaan, minä sen sijaan koin uhmaa, että ”minuahan ette nujerra tai määräile” ja aloin syödä entistä enemmän pikaruokaloissa ja nautiskella sipsipusseista. Niinpä viimein abi-vuotenani olin sitä mitä minua oli viimeisimmät vuodet kutsuttu: Läski. Sitä ei käynyt kieltäminen kuvissa eikä painoindeksissä. Itkin ja vihasin itseäni aina kun piti ottaa kuvia itsestäni. Onneksi vielä silloin some-kulttuuri ei ollut sitä mitä nyt, eikä kuvien ottaminen ollut pakollista kuin satunnaisesti johonkin IRC-Galleriaan. Tulin jatkuvasti hylätyksi ihastusten puolesta ja se löi yhä vain lisää nauloja arkkuun kunnes en enää jaksanut.

Epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen aloin tutustua seurakuntapiireissä ihmisiin, jotka hyväksyivät minut sieluna ja persoonana, eivätkä vain ulkomuotoni perusteella, ja pikkuhiljaa pientä eheytymistä alkoi tapahtua. Se silti vaikutti ihan ensimmäiseen parisuhteeseeni joskus 18-vuotiaana ja vielä pariin seuraavaankin, kunnes viimein aloin huomata sen oman voimani, joka oli pitänyt minut hengissä tähän asti. Jos se ei riitä, että olen keskeneräinen projekti, niin ongelma on silloin toisessa ja hänen pitää lähteä etsimään jotain parempaa muualta. Itse koin toki yhä itseinhoa, mutta en suvainnut sitä keneltäkään muulta ja hyvin pian sanoin heippa kaikille, jotka kohtelivat mua mielestäni kaltoin. Toki saatoin olla joissakin asioissa liian herkkä mitä ihmissuhteisiin tuli, joissakin taas todellakaan en.

Sitten tuli vuosi 2012 ja 2013 jonka välissä asuin muutaman kuukauden Japanissa, jossa olin kuuminta hottia, koska olin niin erilainen verrattuna siellä oleviin pienirakenteisiin tyttöihin. Se buustasi itsetuntoa enemmän kuin mikään aikaisemmassa elämässäni, ja kun viimein palasin Suomeen, päätin, että nyt saa tekosyyt ja selitykset riittää ja luotan ammattilaisiin – liityin Fitfarmiin, joka lupasi tuloksia jopa kuudessa viikossa. Niinpä kävin aamulenkillä muutaman kerran viikossa ja tein jättiläissarjoja neljä kertaa vähintään ja vielä juoksin uimahallissa sen päälle. Siellä törmäsin entisiin työkavereihin, jotka ihastelivat kuinka olin laihtunut sitten viime näkemän. Yhtäkkiä koin jotain sellaista mitä koskaan ennen en ollut kokenut. Olen siis rakastettu ja hyväksytty jahka jaksan herättää itseni liian aikaisin (jos keholtani kysytään) juoksemaan ulkona, ja kunhan pidättäydyn rakastamastani viinistä ja kunhan lempisarjojeni sijaan juoksen salilla, tai teen kotijumpan verenmaku suussa. Se oli tosiaan sen arvoista monenkymmenen vuoden dissauksen jälkeen – todellakin paneuduin siihen ja rakastin alati muuttuvaa timmiä kroppaani sen kolmen vuoden ajan kun jaksoin sykkiä. Mutta sitten löysin jälleen parisuhteen ja sen myötä intohimon takaisin viiniin ja matkusteluun ja elämän pieniin iloihin, joten treenaaminen jäi vähemmälle.

Niinpä nyt, painoindeksin mukaan, olen 20kg ihannepainoni yli (onneksi suuri osa liikakiloista piilottautuu sisälleni, tai kuten eräs ystäväni sanoo: se on pelkästään tisseissäni) ja en tiedä kuinka taas palata aikaan, jolloin viitsin ottaa koko kropan kuvia ja rakastaa itseäni, kun mikä tahansa sopi päälle kauppojen pukuhuoneissa ja kuinka niin miehet, kuin naiset katsoivat perään ihaillen. En vain kuitenkaan millään kykene tällä hetkellä rääkkäämään itseäni kuten silloin, kun palasin Japanista. Omalla tavallaan pidin siitä itsekurista ja niistä tuloksista, mutta onko se itsensä rakastamista pakottaa itsensä johonkin mihin ei tunne intohimoa? Siitäkin huolimatta, koska en koe oloani kovin hyväksi tässä” repsahtaneessa” kehossa, olen päättänyt jälleen elvyttää uintiharrastukseni, vaikka saleilu ja kotijumpat saavat odottaa parempaa inspiraatiota. Minusta se on rakkautta ja armollisuutta, että ei yritä pakottaa itseään johonkin sellaiseen, mitä ei koe omakseen.

On todella vaikeaa rakastaa itseään ja kehoaan keskeneräisenä projektina, etenkin ”repsahtaneena” – kun viimein pääsit maistamaan unelmakroppaasi ja –elämääsi, ja yhtäkkiä huomaatkin, että silloin ostamasi vaatteet eivät enää käy päällesi. Se sattuu, ihmiset, se todella sattuu. Koska et millään koe olevasi enää viehättävä, koska sitä ennenkin monen vuoden ajan sinulle kerrottiin, että et riitä tuollaisena.

Niinpä kun minulta tällä hetkellä kysytään, mitä oman kropan rakastaminen on, niin minusta se ei ole sitä, että sallisin sen, että paisun paisumistaan, vaan se, että olen keskeneräinen projekti, joka haluaa pysyä terveenä, kauniina ja elinvoimaisena. Se on sitä, että jos tänään tunnen niin, että haluan viiniä ja juustoja, niin totta ihmeessä ostan niitä. Rakastan itseäni. Teen jalkakylpyjä, ihokuorintoja, hemmottelen makuaistejani ja haaveilen ideaalisesta tulevaisuudesta. Siihen ei vaikuta se, miten paljon painan juuri nyt, vaan se, että olen kiitollinen siitä, että olen perusterve ja että tiedän kuinka ylläpitää terveyttäni. Tiedän tasapainon hemmottelun ja itsekurin välillä. Jos joskus vielä löydän kipinän kieltäytyä viinistä, juustoista ja muista kompastuskivistäni niin ok, sitä odotellessa, mutta oman kehon rakastaminen minulle tällä hetkellä on sitä, että nautin siitä mistä voin sillä välin kun yritän kestää kaikkeasitä mitä mihin en voi vaikuttaa, kuten Suomen politiikka tällä hetkellä.

♥ Farna

 

Rakasta kehoasi

”Ennen kun voit rakastaa toista, sinun täytyy ensin rakastaa itseäsi.”

Melkoista sontaa! Ajattelin joskus, että mitä väliä rakastaako itseänsä vai ei, ei se määritä sitä miten toista rakastaa, vai määrittääkö?

Minä olen elänyt melko monivaiheisen elämän ja paino ja kropan muodot ovat oikeastaan vaihdellut aina elämäntilanteiden mukaan.
Varsinaisia paino-ongelmia ei minulla ole ollut, mutta kehonkuvan muutoksia kylläkin.

Olen aina ollut ”syö mitä huvittaa ja pysyt silti samassa painossa” tyyppiä, mutta neljän lapsen raskausajat muutti kroppaa melkoisesti.

Raskauden aikana on todella helppo kuitenkin mukautua oloihin ja uusiin ulottuvuuksiinsa. Jopa raskauden jälkeenkin, kaiken selitti vain pienillä lapsilla ja se oli ns. ”yleisesti” hyväksytty selitys. Se kuului asiaan. Niin sen kuului olla, vaikka itse kadehdin niitä äitejä, jotka tulivat synnäriltä jo XS kokoisena!

Mutta! Vaikein asia ja ehdottomasti opettavin asia oli itselläni sairastuminen…
Tarvitsin sairauteeni pääleikkauksen ja ennen leikkausta oli todella vaikeaa aikaa jolloin laihduin hurjasti. Tunsin itseni ihan varjoksi.

Alussa se laihtumisen tunne on mukavaa, painoa putoaa, kropasta näkyy kohtia mitä ei tiennyt olevankaan, ei ole enää tiukkoja vaatteita. Peilikuva on silti aina väärä.
Ihmisen silmät näkee toisissa helposti kadehdittavia asioita, mutta itsestään on äärettömän helppo löytää niitä ”mutta” kohtia ja niitä ”jos tuosta vielä” kohtia… ihmisen mieli ja silmä ei aina herää ymmärtämään, että nyt on hyvä. Liian usein verrataan itseään johonkin toiseen.
Joten siis laihduin. Ja pidin siitä – aluksi.
Laihduin enemmän ja huomasin että voin todella huonosti. Yritin syödä enemmän, mutta mitkään ravintoarvot eivät enää imeytyneet.
Hiukset kärsivät sairaudestani, joten nekin katkeilivat ja lopulta olin omasta mielestäni hirveä laiha takkupää. Inhosin katsoa peiliin.

Tuli pääleikkauksen aika.
Paraneminen oli vaikeaa ja jouduin todella kovalle kortisoni kuurille. En edes miettinyt miltä näytin. Kortisoni nesteet kertyivät kroppaani armottomalla vauhdilla ja kolmessa viikossa sain 30kg nestepainoa ympärilleni! Enkä edes tajunnut sitä – ennenkuin kerran kun katsoin peilistä itseäni, enkä tunnistanut peilikuvaani. Naama oli vain pyöreä, joka paikka oli vain turpeutta.
Tajusin katsovani itseäni jonkun muun sisällä. Tilanteelle en kuitenkaan voinut mitään, joten alkoi armoton sopeutuminen, tai oikeastaan itsensä sopeuttaminen yleiseen katsomukseen. Vihaan sitä!

Kun lähdin lasteni kanssa tivoliin kesällä, pitkä arpi takaraivossani mietiin vain sitä, mitä muut ajattelivat tälläisesta. Tunsin mielessäni, kuinka ihmiset katsoivat minun päälleni kun söin vaikka jäätelön, että ”tuokin voisi jättää tuon jäätelön syömättä”, tai jos menimme hampurilaisille, väistämättä oletin ihmisten ajattelevan, että salaatti olisi mulle se paras vaihtoehto. Häpesin itseäni. Häpesin liikkua lasteni kanssa, koska pelkäsin mitä ihmiset AJATTELIVAT!

Kesän jälkeen kuitenkin tuli syksy, oli kohdattava raadollinen todellisuus ja kohdattava kaikki tutut ihmiset. Ne ketä kesän aikana olin tavannut, eivät olleet tunnistaneet ennenkun olin avannu suuni. Pieni kosketuspohja oli reaktioihin, kun menin vanhimman poikani kanssa jääkiekkoon ja vein varusteet koppiin, samat vanhemmat jotka ovat tunteneet minut vuosikausia, eivät tunnistaneet. Luulivat että olin jonkun uuden pojan äiti. Kun poikani tuli koppiin ja sanoi minulle ”äiti” kaikkien päät kääntyivät.
”Herranjumala kun en tunnistanu ollenkaan!”
Jep, tiedän… onneksi olen hurtilla huumorilla varustettu, mutta silti se jotenkin sattui. Peitin vitseillä, mutta sisällä repi.

Esiteini ikäisiä poikia 20kpl tapittaa sinua ja omassa päässä vilisi tuhannet sanomattomat kommentit. Tai niin ainakin luulin. Oletin niin! Kunnes harkkojen loputtua ajelimme pojan kanssa kotia kohden ja poika alkoi puhua:
”Äiti, yks kysyi multa susta.”
Ajattelin heti että noniin, nyt on tämä vain kestettävä. Vähän apeana kysyin että: ”No mitäs pojat puhui ja kyseli?”, johon poikani sanoi: ”Se kysyi multa, että onko sun mielestä sun äiti hieman niinku pyöristynyt?” Ja vastasin sille että: ”Joo koska sillä leikattii kesällä pää ja sai kovia lääkkeitä.”
Asia oli heille sillä käsitelty.
Tajusin samalla hetkellä jotain äärettömän tärkeätä.

On aivan sama mitä itse AJATTELET muiden AJATTELEVAN sinusta. Itse olet sen pahimman skenaarion jo joka tapauksessa raadellut omaan mieleesi. Toiset näkivät minut taistelijana, joka selvisi isosta leikkauksesta, minä näin vain pullukkana joka häpesi kulkea ihmisten ilmoilla.

Ihmisen oma kehonkuva ei kovinkaan usein kohtaa omaa mielikuvaa, mutta se, että kukaan ei koskaan voi tietää tarinaasi, ei polkuasi, eikä nähdä käytyjä taistelujasi, joten heidän ajatuksillaan ei ole väliä.
Ihmisen kroppa on altis kaikille muutoksille, mutta vain oma sielusi voi kantaa ulkokuortasi.
Oli se kuori sitten millainen tahansa, se on sinun ja jokainen solu siinä kertoo sinun omasta elämästäsi, sinun koruttoman tarinasi.

Meidän täytyisi oppia katsomaan itseämme lasten silmin. He näkevät sen kuoren läpi suoraan meidät itsemme.

Se on tuskaisan ahdistavaa rimpuilla siinä suossa kun paino ei nouse tai laske. Sovituskopissa ollessasi muista kuka olet ja mistä asti olet tiesi kulkenut ja rakastu. Rakastu itseesi. Olet selvinnyt tähän asti ja kukaan, ei kukaan voi määrittää sitä mitä sinä ITSE olet ja mitä ajatuksia sinä itse pääsi sisälle päästät.

Koska totta se on, ennenkuin voit rakastaa toista, on opittava rakastamaan itseään.
Jos itseään ei rakasta sellaisena kuin on, pitää aina itseään riittämättömänä jollekkin, samalla kun pitäisi riittää vain itselleen.

♥ Minna

Itseinhosta syömishäiriöön

En tiedä olenko itse koskaan varsinaisesti sairastanut syömishäiriötä, mutta olen kamppaillut ruuan ja oman peilikuvani kanssa paljon.

Kaikki se alkoi yläasteella kun kroppani kehittyi ja en ollut oikein minkään näköinen. En ollut siihen mennessä ollut mikäänlainen herkuttelija, saati sitten edes syönyt kunnolla. Olin aina ollut todella hoikka, painoindeksi keskitason alapuolella. Lapsena minulla saattoi olla pääsiäiskarkit kaapissa yli puolivuotta. Kyse ei ollut nirsoilusta vaan ei vaan ollut nälkä. Pärjäsin hyvin pienemmällä määrällä.

Yläasteella sitten massaa alkoi tulemaan ja kasvoi jopa sellaiset asiat kuin rinnat, lantio leveni ja olin normaalipainoinen. Itseasiassa olin silloinkin vielä hoikka, mutta minun oli vaikea hyväksyä itseäni. Kirjoitin terveydenhoitajan kyselyynkin, että pidän itseäni lihavana.

Asiaan ei hirveästi auttanut, että sain kuulla koulun käytävillä olevani lihava ja ruma. Muistan kyllä ne hetket, kun päätin pysyä vahvana, olin hyvä tälläisenä. Muistan vielä paremmin ne hetket, kun peilikuvani vinksahti peilin edessä vääriin muotoihin.

Minulla oli joku sininen t-paita, mikä oli enemmän teltta kuin paita. Kuitenkin, paita ei hirveästi korostanut parhaita piirteitä kropastani, vaan näytin enemmän tynnyriltä siinä. Pyöriin ja pyöriin peilin edessä. Aloin vihaamaa peilikuvaani pikkuhiljaa. Näin ensimmäistä kertaa myös mahamakkaran kireä toppi päällä ja se oli järkyttävää. Minä, joka olin aina ollut luurangonlaiha, olinkin pyöristynyt siihen malliin, että omistin jopa mahamakkaran!

Se, että olen herkkä putoamaan näihin onkaloihin, olen myös liian herkkä taistelemaan väkipakoin vastaan. Skippasin herkkuja ja lähdin lenkille, laskin kalorit tarkkaan ja pidin päiväkirjaa liikkumisesta. Koulussa en kehdannut syödä muutakuin salaattia ja näkkileipää (paitsi nugetteja) ja kun pääsin kotiin, saatoin ahmia kaikkea mahdollista leivästä kuivakaakkuhin. Sitten iski se hirveä omantunnon tuska! Minun piti laihduttaa, mutta söinkin kaikkea herkkuja! Työnsin hammasharjan kurkkuuni ja oksensin kaiken ulos. Olin tällöin 14 vuotias ja aloin piiloittelemaan äidin tekemiä aamupaloja roskiksen pohjalle, että olin muka syönyt ne. Sitten taas illalla saatoin löytää itseni pizzeriasta. Kahdehdiin laihoja tyttöjä, joilla oli kapeat jalat ja kroppa. Tunsin itseni norsuksi kauriiden keskellä.

Samaan aikaan aloin huomaamaan värien katoavan ympäriltäni. Kaikki alkoi olla mustavalkoista. Pakenin maailmaa musiikkiin. Olin kuulokkeet korvillani pitkät pätkät päivistä, eläen jossain aivan muualla. Aina kun retkahdin herkkuihin, lupasin itselleni etten enää ikinä, tai sitten lähdin lenkille, tai menin suihkuun oksentamaan. Halusin vain näännyttää itseni.

Ammattikouluun mennessä olin jo päässyt eroon oksentamisesta. Itseasiassa yläasteella säikähdin oksentamisessa kahta asiaa: Terveydentiedon tunnilla puhuttiin siitä, kuinka oksentaminen pilaa hampaat. Minulla on pieni pakkomielle valkoisiin ja terveisiin hampaisiin. En halunnut pilata niitä. Toinen asia oli se, että oksentamisesta alkoi tulla refleksi. Jos ruuan jälkeen laittoi pään alas, niin meinasi yrjö lentää. Monesti olen lukenut, että syömishäiriö voi perustua siihen, että haluaa kontrolloida jotain kaoottisen elämän keskellä. Minulle syöminen ei ollut kontrolloitua, halusin vain olla nätti ja hoikka.

Koska olin täysin dorka, enkä yrittänyt tosissani musiikkilukioon minne olisin oikeasti halunnut, vaan menin kavereiden perässä kokkipuolelle amiksessa. Kuvitelkaa millainen se ympäristö on sellainen ihmiselle, joka yrittää hillitä himojaan herkkuja kohtaan (siinä onnistumatta) ja laihduttaa sillä tyylillä, että ei syö juuri mitään. Onneksi olin siihen mennessä oppinnut tasapainottelemaan asian kanssa edes sen verran, ettei ollut enää hinkua oksentamaan ja hyväksyin itseni edes sen verran, että pystyin sanomaan itselleni “tälläinen lihapulla minä sitten olen” itkupotkuraivarien sijaan.

2015

Aloin kyllästymään ruuan pelkämiseen, kaloreiden laskemiseen ja olin väsynyt itseeni ja taistelemiseen. Tiesin että on olemassa joku toinen tapa hoitaa tämä asia, mutta mikä?

Istuin vanhempieni auton kyydissä 16 kesäisenä, kun radiossa alettiin puhumaan fitneksestä. Haastateltava puhui aiheesta tyylillä “Saa syödä, laihdut ja näytät hyvältä.” Tässä kohtaa minulla alkoi sutimaan korvien välissä. Syödä ja laihtua? Voinko syödä ja näyttää hyvältä?! Aloin syventyä aiheeseen enemmän. Olin käynyt satunnaisesti kuntosalilla heilumassa, mutta tuon jälkeen ostin itselleni treeni – ja ruokaohjelmat. 18 vuotiaana elämä oli aika risaista, mutta jossain vaiheessa aloin kieltäytymään ryyppyilloista ja vietinkin illat urheillen ja jatkoin aamulla samalla mallilla ilman krapulaa. Aloin oppimaan syömään oikein ja liikkumaan terveemmin. Harrastin ratsastusta ja asuin vapaa aikani joko tallilla tai salilla. Toki tähän liittyy vielä kamppaillut masennuksen kanssa ja ei se oman kehonkuva muuttunut myönteiseksi aivan heti, mistä kerron nyt tarkemmin.

Hyväksyin oman kroppani muutaman vuoden sisään fitneksen aloittamisesta ja rakastin kun kropassani näkyi “tiimalasi”, eli vyötärö oli kapea ja sitten taas pakaroista lähti levenemään. Vartaloni päätti kuitenkin haistattaa paskat tiimalaseille ja sain sellaisen asian kuin vatsalihakset. Tämä tarkoittaa sitä, että keskikroppa saattaa levetä, että vatsalihaksille on tilaa. Nykyään se mäkihyppytorni on kadonnut ja keskivartaloni kulkee hyvin suoraa linjaa alaspäin. Jos käytän matalavyötäröisiä housuja niin tämä korostuu todella hyvin. Oli taas hyväksyttävä itsensä “uudessa muodossa”.

Olin kisadieetillä kuukausi sitten, mutta päätinkin siirtää kisoja. Tajusin, että olen nousemassa bikini fitness lavalle sen takia, että voin näyttää koulukiusaajille, eksille, nyksille ja tuleville, että olen ihan hemmetin kuuma muija – enkä todellakaan lihava. Olin polttamassa itseäni loppuun lajissa jota rakastan, mutta se taakka oli liian painava. En ollut menossa lavalle itseni takia. Kriiseilin, kun en ollut yhtä vähissä rasvoissa kuin moni muu kisaaja. Olin jäljessä kisadieetissä. Kun päätin lopettaa kisadieetin ja siirtää kisoja, lihoin hyvin nopeasti 3-4kg. Vaikka olinkin uhonnut, että kesällä olen + 10kg painavempi, ei se pehmeminen ollutkaan niin helppoa. Tämä koko rumba laukaisi minussa sen, että aloin elämään vahnoja haavoja läpi. Olin taas se 14-16 vuotias epävarma lihapulla. Vaikka en ole antanut ajatuksille enää yhtä paljon valtaa kuin ennen, tykkäsin kuitenkin omasta kehostani enemmän kisadieetillä, kuin nyt. Kuitenkin tällä viikolla tapahtui jotain, mikä avasi silmäni.

2017 kisadieetti kunto

Kaikki tietää sen tunteen, kun makaa sängyllä aivon offline tilassa, selaten puhelintaan. “Hmm… jaa… ei kiinnosta.. kiva…”

Instragramissa vastaan tuli vastaan video, missä Taylor Swift harjoitteli musiikkivideonsa Delicate koreografiaa pienessä yläosassa ja jumppatrikoissa. Jäin katsomaan videota mitä ihmettä – asenteella. Taylor on yksi maailman seksikkäimmistä naisista ja en tiedä mitä titteleitä hänellä on, mutta luulen muistavani otsikon, missä oli jotakuin, että Taylor on yksi maailman halutuimmista sinkkunaisista? Korjatkaa jos olen väärässä. Katsoin Taylorin kroppaa, sillä se muistutti hyvin paljon omaani. Taylor on minua 10 cm pidempi, mutta hänen kroppansa malli näytti samalta kuin omani. Aloin pohdiskelemaan, että toisella puolella maapalloa palvotaan saman mallista kroppaa kuin minulla, samalla kun itse lillun itseinhossa. Mikä tässä menee pieleen?

Ja koska tämä ei riittänyt, näin samana iltana kuvan naisesta, joka oli kuvannut itseään ilman meikkiä aknearvet näkyen. Katsoin kuvaa “Ompa tuo nainen kaunis, vaikka onkin arpia. Kauniit silmät!” Samassa tajusin, että olin itse ottanut pari päivää sitten samanlaiset kuvat omasta naamastani, tarkoituksena julkaista blogiin miten voi selättää aknen tuottamat arvet. En ole pitänyt omista kasvoistani ilman meikkiä, en voi sietää arpiani ja silmäpussejani. Tämä laukaisi uuden napsahduksen päässän. Ei muut ihmiset katsele arpiani kun olen ilman meikkejä. Yksi asia mistä pidän itsestäni on minun isot silmäni. Kun olen ilman meikkiä, silmäni näyttävät kivalta. Niissä on syvyyttä.

Olin parturissa toissapäivänä ja kuvasin itseäni videolle missä olen ilman meikkiä, hulmutellen uusia hiuksiani. Ensimmäistä kertaa elämässäni pidin itseäni kauniina ilman meikkiä. Katsoin videon varmaan 4 kertaa asenteella “Tää muija näyttää hyvältä myös ilman pakkelia!”.

Mitä tulee tuohon kroppaa, aloin tuon oivalluksen jälkeen katsomaan vartaloani uusin silmin. Ei tarvitse olla täydellinen kroppa, tai rasvat alhaalla näyttääkseen hyvältä. Kehoa täytyy ravita hyvällä ja tasapainoisella ruokavaliolla, liikkua sopivasti ja levätä, niin loppu hoituu itsestään. Tiedän, että todennäköisesti tulen saamaan kommenttia vartalostani, kadonneista vatsalihaksista ja levenneestä vyötäröstä. Se on aivan sama. Kehoa kuuluu rakastaa tälläisenä. Se kuitenkin pitää minut hengissä ja terveenä. Katsoin tämän jälkeen kisadieetti kuviani uusin silmin ja näin ne aivan erillaisena kuin ennen. Olin niin kriittinen itseäni kohtaan dieetillä, että en hahmottanut todellisuutta. Nyt tuntuu, että se vääristynyt kehonkuvan napsahti pois ja tilalle nousi todellisuus. Enkä ikinä olisi osannut kuvitella, että olen katsonut itseäni kieroon. Olen elänyt näiden ajatusten kanssa 7 – vuotta, ne ovat olleet minulle arkea. Olen äärettömän onnellinen ja ylpeä itsestäni, että tajusin nämä asiat. Ehkä minä kelpaankin! En usko, että tämä oli viimeinen sota itseni kanssa, mutta paljon parempaan suuntaan tämä kuoppainen tie on viemässä.

Nyt voin alkaa opetella rakastamaan itseäni.

♥ Suvi

Still alive and breathing

Usein sanotaan, että pidä ystävät lähellä ja viholliset vielä lähempänä. Mutta kukaan ei ole koskaan opettanut, miten täytyy toimia, jos itse olet itsesi vihollinen.

Syömishäiriö, tuo sana joka herättää monenlaisia tunteita. Useimmat pitävät sitä nuorten naisten huomionhakuisuutena, kerjätä huomiota tai sääliä. Mutta sitä se ei ole. Syömishäiriö on sairaus.
Samoin masennus, joka on hyvinkin yleisessä käytössä puheessa, jolloin ilmaistaan laiskuutta. Suoraan sanottuna inhoan sanaa masennus, harhaanjohtava kuin mikä!

Psyykkinen sairaus, se on jonkin asteen tabu vielä tänäkin päivänä. Se ei näy kuvissa, eikä verikokeissa, mutta se voi tappaa. Ensimmäinen ajatus on yleensä että asianomainen liioittelee. Diagnoosithan tehdään potilasta haastattelemalla ja kuuntelemalla, joten siinä voi sepittää vaikka mitä. Mutta minä en ole tähän päiväänkään mennessä keksiny, miksi joku haluaisi keksiä, valehdella tai tahallisesti luoda tällaisen sairauden? Oletko sinä?

Se hetki jossa sinä olet saanut ylitettyä sen ensimmäisen kynnyksen ja haettua apua, kun olet sen tehnyt ja lääkäri käännyttää sinut takasin – hän voisi samantien iskeä sinua puukolla sydämeen. Meitä ei vain haluta ymmärtää.

Äläkä ikinä sano ”Ota itseästi niskasta kiinni ja syö”, se on sama kuin kieltäisit syöpäpotilasta muuttamaan solujaan pahanlaatuisiksi. Aiheutat tuolla kommentilla vain enemmän pahaa.

Oman kehon kuva on merkityksellistä. Katsot itseäsi peiliin ja tunnet kuvotusta; ”Tuosta pitäisi kiristää ja tuosta” – eikä tarvi! Ollaan just hyviä tälläisenä kun ollaan, tylsäähän se olisi jos kaikki olisi samasta puusta veistettyjä? Sitäpaitsi ei kaikki tykkää samanlaisesta – joku tykkää punaisesta, toinen keltaisesta. Eikä siinä ole mitään väärää!

Minä näin kerran unta että minulla oli pieni tyttö, jota minä puetin eskariin tai jonnekki. Meillä oli sellanen tapa, että joka ikinen aamu ku lähdettiin ulos, eteisessä peilin edessä sanottiin molemmat itsestämme ja toisistamme jokin kehu tai positiivinen asia. Herätessäni tajusin, että niinhän minun täytyy tehdä, jos mulla joskus omia lapsia on. Nämä asiat ovat perinnöllisiä, enkä halua kenenkään sairastuvan näin.

Itseluottamuksen ja -tunnon kehittäminen lapsesta asti, nerokasta!
Jos sinua koulussa haukutaan rumaksi tai läskiksi, voit ottaa sen heti itseesi, varsinki jos sinulla on huono itsetunto. Mutta mieti, jos olisit joka aamu kotoa lähtiessä todennu peiliin katsoessa, että sinussa ei ole mitään vikaa. Olet kaunis ja upea ihminen, sisältä ja ulkoa ja sinä tietäisit sen! Silloin toisten kommentti ei välttämättä menisi itsellä niin syvälle, koska sinä itse tiedät ettei se ole totta. SINÄ olet kaunis! TE olette kauniita!

Nuoret naiset (ja miksei miehetkin) jotka kärsitte katsoessanne itseänne peilistä – mitä jos yhden kerran sanoisitte itsellenne että ”Sinä olet upean näköinen tänään”. Ette häviä siinä mitään, päinvastoin voitte vain voittaa – voittaa vihollisenne, itsenne.

– M.

Ahmimishäiriö

Kun minulta kysyttiin tekstiä kyseisestä aiheesta, ajattelin että eiköhän tuo minulta onnistu – olenhan puhunut aiheesta jo julkisestikkin. Ei se olekkaan niin helppoa. Ihan jo siksikin, että tämä minun julki tuleminen tässä asiassa on suhteellisen tuore juttu. Kuluneen viikonlopun aikana olen joutunut palaamaan pääni sisäiseen elämään ja huomannut, että siellä on vielä paljon käsittelemättömiä tunteita ja asioita, joista ei ole koskaan ääneen puhuttu. Syömishäiriö info, jossa ensimmäisen kerran elämässäni puhuin asiasta julkisesti, herätti uinuneet pikku apinat pääni sisällä ja sieluni syövereissä.

Elettiin vuosituhannen vaihdetta. Siinä taitteessa mulla puhkesi ahdistus -, paniikki – ja tämä syömishäiriö, sekä masennus. Koska siihen aikaan en itse tiennyt muita kun anoreksian ja bulimian, en osannut lähteä hakemaann apua. Tajusin vain, että syömisen suhteen joku on pahasti vinossa.

Tänä päivänä jo tiedän mikä muoto syömishäiriöstä mulla on. 

Se on: “binge eating disorder”, eli BED – epätyypillinen syömishäiriö, joka tunnetaan myöskin nimellä ahmimishäiriö. Se ilmenee hillittömänä ahmimisena. Minulla se oli sitä, että kaikki minkä käsiin sain meni kitusista alas. Saatoin mennä aamulla kauppaan hakemaan kassillisen ruokaa, määrällisesti sen verran, että sillä olisi parikin ihmistä selvinnyt kaksikin päivää ja söin sen kaiken yhdessä päivässä. Seuraavana päivänä, jos itsesyytöksiltäni kykenin ja rahaa oli jäljellä, sama meno jatkui. Se oli äärimmäisen pakkomielteistä toimintaa. Toinen ääripää oli sitten se, että yhden ahmimispäivän jälkeen saatoin olla monta päivää äärimmäisen pienellä syömisellä, toisinaan myös pitkiä aikoja kokonaan syömättä.

Näiden lisäksi hetkittäin käytin myös nesteenpoistajia ja laksatiiveja. Voitte vaan kuvitella, kuinka sekasin sellaisesta menee ihmisen elimistö. Ammattiapua en näihin asioihin ole koskaan saanut. En osannut lähteä sitä hakemaan. Diagnoosejakaan ei ole muiden kuin tuon syömisen osalta, sekin on tullut vasta nyt aikuisiällä – 17 vuotta jälkikäteen. Yksin olen siis suurimmalta osin taisteluni taistellut. Ja tiedän, että en ole ainoa joka tänäkin päivänä on yksin tän asian kanssa ja miettii mitä tehdä.

Mikä tämän kaiken sitten laukaisi?

Minulle on kertynyt ikää 41 vuotta ja siinä ajassa on ehtinyt sattua ja tapahtua. Enimmäkseen on sattunut. Olen kuusi lapsisen perheen esikoinen ja minulle lankesi toisinaan isokin vastuu pienimmistä sisaruksistani. Tuli sairautta ja sukulaisten kuolemia. Varhaisesta saakka oon kokenut elämän kovin vaikeaksi ja raskaaksi. Monesti ajattelin, että en haluaisi olla edes olemassa ja että mulla ei ole täällä maailmassa mitään virkaa. Ei ole syytä olla olemassa. Ympäristön viesti oli myös hyvin pitkälle se, että en kelpaa. Oli koulukiusaamista ynnä muuta sellaista.

On jotenkin niin paradoksaalista tai kieroa, miten perusluonteeltani olen kuitenkin ollut iloinen ja positiivinen ihminen, kaikista elämän töyssyistä huolimatta. Kuitenkin äärettömän herkkä. Mitään yksittäistä tapahtumaa en siis osaa sanoa, että mikä mun mieleni tavallaan rikkoi niin, että kaikki nämä mielenterveyshäiriöt ja syömishäiriö laukesi. Monien asioiden summa.

Mitä sitten tänään?

Olen nyt reilun vuoden verran käynyt Syömishäiriöliiton Tampereen syli-keskuksen kahvi hetkissä. Niitä on kaksi kertaa viikossa. Vertaistukea ja ihan mahtavia ihmisiä, jokainen sairauden eri vaiheessa. On jo toipuneita, juuri sairastuneita, joskus sairastuneiden vanhempia. Niiden lisäksi olen lupautunut olemaan käytössä kokemusasiantuntijana tarvittaessa.

Omalla kohdallani ollaan siinä vaiheessa, että pahimmat ahmimiskohtaukset on hallinnassa. Olen saanut keinoja ja työkaluja mielialojen hallintaan. Eli että jos niin sanotusti hirttää kiinni, en ensimmäisenä ala tyhjentään jääkaappia, vaan pystyn pysähtymään ja miettimään, että mikä nyt oikeesti mättää. Rehellisyyden nimissä kuitenkin myönnän, että kuluneet neljä päivää ovat olleet haasteellisia ja olen saanut itseni kiinni ylensyömisestä. Joinakin hetkinä vaan totean, että nyt en enää jaksa taistella ja että helpommalla pääsen, kun kävelen kauppaan ja haen sen perkeleen suklaalevyn.

Armollisuus ennen kaikkea itseensä kohtaan! ♥

Tähän loppuun laitan pari vanhaa fb-päivitystäni vähän valoittamaan sitä taistelua, jota liian moni tyttö ja poika käy tälläkin hetkellä itsensä kanssa.

Lisäksi linkki Syömishäiriökeskuksen fb sivuille.

https://www.facebook.com/Sy%C3%B6mish%C3%A4iri%C3%B6keskus-448807528545823/

Facebook-päivitys

Kolmas viikko alkoi.

Tänään on ensimmäisen kerran sellanen olo, että helvettiin kaikki kuntosalit sun muut. Paino laskee kiduttavan hitaasti, koska minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista säännöllisyyttä syömisessä. Taustalla syömishäiriö. Ruoka on minulle oikeestaan vain asia jota on pakko tehdä. Kaiken tämän lisäksi on pääni sisäset demonit, joiden kanssa pitää tehdä duunia. Ja kun tämän kaiken joutuu tekeen yksin, niin voin kertoa, että tulee varmaan vielä monta hetkeä kun mielessäni poltan kaikki kuntosalit! Ja lähetän paskapommin kaikille fitness guruille 👿

Mutta nyt juon aamukahvin ja otan palan suklaata 😀

On hirveän paljon asioita, joista en ole koskaan kenellekkään puhunut. Yksi niistä on jokseenkin hyvin monimuotosesti ilmenevä syömishäiriö, johon vaikuttaa hyvin vahvasti myös minun mielialat. On myös erinäistä masennusta ja alakuloisuutta. Tiedän, että moni ei näitä haluaisi uskoa, koska on oppinut tuntemaan iloisen, avoimen ja kaikinpuolin erilaisen Piian.

Mutta se iloinen ihminen on joutunut myös kärsimään suunnatonta tuskaa, itkemään sen verran, että muutama kymmen merta tulviisi yli. Se on padonnut parinkymmenen vuoden verran asioita sisälleen. Onko siis ihme, että jollain tavoin ihminen alkaa oireilemaan. Ketään en (enää) syytä. Keskityn saamaan itseni ja pääni kasaan. Ja kiitän niitä ihmisiä, jotka ei ole hylännyt huonoina hetkinä. Minä tulen päivä päivältä näkyvämmäksi, mutta ei sitä Roomaakaan päivässä rakennettu. Kaikella on aikansa. Ehkä mä jonain päivänä vielä pystyn nauramaan, iloitsemaan ja olemaan onnellinen – aidosti 💖

Suuren suurin halirutistuksin: Piia 😘