Voiko rakkauteen luottaa?

Kun elämässä on ollut ihminen joka satuttaa ja kohtelee kaltoin, on helppo kyynistyä ja alkaa syyttämään vaikka koko ihmiskuntaa tästä petoksesta. Vaikka kyseessä oli vain yksi ihminen joka teki väärin, on helppo ajatella, että niin tekee varmasti kaikki muutkin jotka omalle kohdalle osuvat, tai vaihtoehtoisesti voi ajatella, että kun kerran itkee eron kyyneleet niin asia on sillä käsitelty ja piste. Enää ei tarvitse miettiä koko tapahtunutta.

On kuormittavaa elää ajatusmaailmassa, jossa lähes kaikki ihmiset ovat täällä siksi, että he voivat satuttaa sinua. Pahoja ihmisiä on ja tulee aina olemaan ja myös sellaisia, joihin rakastutaan ja sen jälkeen huomataan, että tämä ihminen ei ollutkaan tarkoitettu jatkamaan kanssasi samaa polkua – ilman sen suurempia draamoja. En usko, että ihmiselle on luotu vain yksi ja ainut oikea kumppani, vaan siihen, että meille on täällä monia oikeita ihmisiä. Kyse on siitä missä kohtaa elämää tapaamme heidät ja kuinka pitkälle he kulkevat kanssamme yhteistä polkua. Polun pituus ei määrittele sitä, kuinka oikea tai väärä ihminen oli meille. Sekin ihminen, joka kulkee meidän kanssa lyhimmän matkan, voi olla se, joka merkitsee ja opettaa eniten.

Kun on elänyt ihmisen kanssa, joka pahimmassa tapauksessa rikkoi sinut lähes kokonaan, polki maahan ja vei itsekunnioituksen, ei välttämättä muutama kyynel riitä korjaamaan haavoja. Saatat jatkaa urheasti eteenpäin, mutta voit joutua kohtaamaan menneisyyden haamut yhä uudestaan ja uudestaan – niin kauan, ettei niitä enää ole.

Kun luulee, että kaikki on käsiteltynä pään sisällä, mutta huomaakin olevansa tilanteessa, joka muistuttaa jotain traumaattista kokemusta, asia ei olekaan niin helposti ohitettavissa. Mieleen hiipii pelko, että tapahtuuko kerran koettu paha uudestaan? Tilanne ja olosuhteet muistuttavat paljon toisiaan. Voinko luottaa toiseen tässä tilanteessa, jossa viimeksi meni toisen kanssa puihin?

Tärkeää on muistaa, että kyseessä ei ole enää se sama ihminen, joka satutti sinua silloin. Se ei ole helppoa silloin kun pelkokertoimet puskevat voimalla päälle. Pelko ja epävarmuus saattavat vallata mielesi, vaikka tilanteessa ei oikeasti tapahtuisi mitään väärää tai pahaa.

Rakkaus perustuu luottamukseen ja huonojenkin suhteiden jälkeen on opeteltava luottamaan uudestaan siihen, että toinen on hyvä ja vilpitön. Vaikka täysin sinisilmäinen ei saa olla, niin liiallinen kyynisyys on haitaksi. Loppupeleissä kuitenkin enemmän menettää siinä, että kyseenalaistaa ja epäilee kaikkea kuin siinä, että menisi hieman löysemmällä otteella eteenpäin ja luottaa siihen, että selviytyy myös hankalista tilanteista. Edessäsi saattaa olla ihminen, joka pystyisi tarjoamaan sinulle kaiken sen, mitä parisuhteesta ja rakkaudesta toivot ja haluat, mutta pystyt tuhoamaan kaiken sen, koska et uskalla luottaa.

Rakkauteen tarvitaan turvallisia rajoja, joiden sisällä molemmat voivat tulla rakastetuksi turvassa. Rajat ovat rakkautta silloin kun kyse on rajoista, joissa molemmat mahtuvat kasvamaan ja kukoistamaan, eikä toinen ole hallitsija ja toinen alistuva. Kyse on vapaaehtoisesta toiminnasta ja kunnioituksesta.

Rakkaudessa on kyse myös rohkeudesta. Uskallat olla haavoittuva, avoin ja riisuutua aseista. Kykyä heittäytyä ja kohtaamaan toisen. Rakkaus on tiimityötä, ei toisen pelkäämistä, alistamista tai toisen ylitse juoksemista. Vaikka kohtaisit huonon kumppanin, luota itseesi, että selviydyt kyllä yksin ja rakasta itseäsi, että osaat ottaa rinnallesi kumppanin, joka kunnioittaa sinua, voit luottaa häneen ja saat kasvaa hänen rinnallaan.

♥ Suvi

#minäolenkaunis

Ensimmäisen kerran minua taidettiin kiusata hevostallilla. Minusta otettiin kuvia kun ratsastin, joille sitten irvailtiin. Istunta oli väärä ja ohjat liian löysällä. Kun jäin kerrna yöksi tallin vierastaloon, sänky oli täynnä post-it lappuja, missä oli herjaavia lauseita. Kerran tallissa menin silittämään toisen tytön hoitoponia, mutta rapsuttelun keskeytti kiivas lause “Älä koske siihen, ruma huora!” tai lortto, kumpi nyt mahtoikaan olla.

Yläasteella käytin tummaa meikkiä ja goottimaisia vaatteita. Kerran välitunnin jälkeen mennessäni odottamaan luokkahuoneen eteen tunnin alkamista, eräs poika tönäisi minua ja huikkasi “Hyi vittu!” Jäin kaksi kertaa ihastumisesta kiinni, jolloin ensimmäisellä kerralla sain puhelun, jossa minut haukuttiin rumaksi ja etovaksi. Toisella kertaa minut haukuttiin koulun käytävällä, jossa koulun pojat naureskelivat minulle ja yksi sanoi, ettei kukaan haluaisi seurustella tälläisen ihmisen kanssa.

Sain “pilapuhelun” muutamalta ihmiseltä, jossa minua lynkattiin alas neljän ihmisen voimin. Olin ruma, lihava, etova – ties mitä. “Voisitko tappaa itsesi”  oli puhelun viimeisiä lauseita. Olin hiljaa ja itkin. Myöhemmin yksi mukana olleista henkilöstä tuli pyytämään anteeksi puhelua. Sain myös myöhemmin toisen hämmentävän puhelun, jossa kysyttiin missä olin. Olin hevostallilla. Soittaja selitti, että muutama poika oli lähtenyt kävelemään kohti kotitaloani uhaten tehden jotain. Asia ei koskaan selvinnyt, sillä kävellessäni takaisin kotia en nähnyt ketään, eikä kotitaloni ympäristössä ollut ketään.

Kiusaajat olivat joskus koulupäivän päätteeksi ulkona isommalla porukalla ja ohi kulkiessani he huutelivat perääni. “Näin sun kuvasi pornolehdessä, oksensin kolme päivää putkeen!” oli yksi lauseista.

Yhdeksännellä luokalla kiusaaminen laantui ja ammattikouluun päästyäni puhalsivat uudet tuulet. Kiusaaminen oli taakse jäänyttä elämää. Arvet vaan ei. Masennuin ja harkitsin vakavasti itsemurhaa, mitä en koskaan uskaltanut toteuttaa. Pidin itseäni lihava ja rumana, joten yleensä oksensin ruokani ulos, tai sitten yritin näännyttää itseäni hoikemmaksi. Halusin olla hoikempi ja kauniimpi.

Minulla ei ole tähän loppuun mitään kaunista loppuhuipennusta, kuinka rakastuin unelmieni mieheen ja aloin pitämään itseäni kauniina ja upeana. Rakastuin kylläkin, mutta onnellista loppua ei ole näkynyt. Sen sijaan, että olisi saanut valtavat määrät kehuja toisilta ihmistä, ei tule ikinä takaamaan sitä, mitä koet sisälläsi. Tässä maailmassa on yksi tärkein ihminen sinulle, keneltä ansaitset saada todellisen hyväksynnän – sinulta itseltäsi. Vaikka kaikki muut ihmiset palvoisivat maata jalkojesi alla ja itse vihaat itseäsi, tulet olemaan onneton.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että olen katsonut itseäni ihan väärästä vinkkelistä. En voi väittää olevani kedon kaunein kukkanen, mutta itseinhossani ei ole mitään järkeä. Olen kaunis omalla persoonallisella tavallani ja kroppani on upea. Vaikka siinä onkin rasvaa ja en omista tiimalasin mallista vartaloa, se on silti hyvä juuri näin. Meidän ulkonäölle ei ole raameja – me vain itse rakennamme ne raamit päämme sisällä, mihin meidän tulisi mahtua ja asettua, vaikka ei tarvitse.

Voit muokata kehoasi ja kasvojasi niin paljon kuin haluat, mutta ainoastaan itsesi takia. Kehut ovat ihana asia, mutta niiden kannattelevaksi ei kannata jäädä. Älä rakenna muiden ihmisten kommenteista totuuttasi. Muiden kommentit kertovat enemmän heistä itsestään, kuin sinusta. Tärkein oivalluksesi tulee olemaan se, että kelpaat itsellesi. Koska olemme kauniita ♥

Ensi kerralla kun joku väittää ulkonäköäsi rumaksi, lihavaksi tai vääräksi, muista pysyä tilanteen yläpuolella. Se ei ole sinun totuutesi, vaan sanojan.

 

#minäolenkaunis

Kiusaaminen alkoi 1. luokalla, ensin pienellä huutelulla. Sitten se oli jo siinä, että päätäni painettiin lumihankeen ja “vähän” pestiin. Syljettiin omenoita naamalle. Otettiin kuvia ja naureskeltiin niille. Kerran soitettiin “pilapuhelu”, missä nälvittiin minua. Itkin ja kuuntelin istuen pöydän alla, kunnes siskoni otti puhelimeni ja vastasi. Siedin tätä käytöstä jopa minun “kavereiltani”, koska ei lapsi osaa erottaa aitoa ystävyyttä toisen lapsen seuranpuutteesta. Koulumatkat sujui yhden talven verran mummini kanssa. Naurettiinhan sille, mutta ainakaan ei tarvinnut pelätä ja palata kotiin itkien. Lentopalloakin yritin harrastaa, mutta en ehkä osannut tarpeeksi arvostaa nälvivää valmentajaa ja alistavia joukkuetovereita. Varsinaista “joukkue henkeä!”

Kiusaaminen loppui aika hyvin yläasteen alkuun. Tai ehkä kiusattiin, mutta osasin jo nauraa itselleni, enkä pitänyt itseäni täydellisenä, kiitos kiusaajieni… En koskaan saanut tietää näiden kiusaajien motiivia. Ehkä olin vähän pyöreä, isohampainen ja ilman äidin läsnäoloa kasvanut pieni tyttö, helppo kohde. Oikeastaan olen kiitollinen näille kiusaajille. Ainakin olen oppinut arvostamaan jopa niitä heikoimpia ja huomaamaan, että ehkä en ole täydellinen, mutta olen kelvannut minun oikeille ystäville ja maailman ihanimmalle miehelle. Olen myöskin saanut huomata, että näiden kaikkien muistojen sanelemana ja kaikesta huolimatta, minä olen kaunis!

Terveisin upean miehen avovaimo ja tulevan pojan äiti ♥

 

Pysähtyminen

Työ, harrastukset, parisuhde, kaverit… hyvin moni asia pitää meidät kiireisenä, mutta kuinka monesti muistamme pysähtyä? Kun kuljemme täyttä höyryä eteenpäin, saatamme painaa kaasu pohjassa väärään suuntaan. Aina välissä olisi hyvä pysähtyä miettimään omia arvojamme ja mitä haluamme elämältä. Onko tämä sitä mitä minä halusinkin?

On hyvä osata tehdä investointia myös ihmissuhteiden puolella. Pysähtymään ja miettimään, onko sinulla oikeita ihmisiä ympärillä, tai onko parisuhde juuri sillä arvopohjalla, kuin sen haluaisit olevankin? Tämä ei tarkoita sitä, että sinun tulisi heti saman tien heivata kaikki ihmiset ulos elämästäsi, vaan tarkastella ja pohdiskella. Jos ystäväsi enemmän ottavat kuin antavat, pitäisikö asialle tehdä jotakin? Tai jos parisuhde ei enää vastaa sitä mitä haluaisit sen olevan, on parempi hetken miettiä ja puhua asiasta, kuin olla tekemättä mitään asialle ja näin ollen saatat itsesi vain ahdinkoon, mikä voi johtaa vaikka pettämiseen asti. Ole rehellinen – itsellesi ja muille.

Oletko edes koskaan pysähtynyt miettimään, mitä sinä todella haluat elämältäsi, tai mitkä ovat tärkeimpiä arvoja sinulle, tai toimitko niiden mukaisesti? Jos tärkein sinulle on perheesi, mutta vietät kaiken aikasi töissä, et voi olla tasapainossa. Kirjaa itsellesi ylös viisi tärkeintä arvoasi ja mieti sitten, kohtaako ne arjessa.

TV’stä pyöri yksi ilta ohjelma nimeltään Tähän aikaan ensi vuonna. Ohjelmaa katsottaessani tajusin, että minulla ei ollut mitään päämääriä asetettuna omalle elämälleni, tai tavoitteita. Elin ikään kuin odotuksessa, että ehkä jotain tapahtuisi kohta. Miten voisin edistyä, kun ei minulla ollut minkään sortin ideaa mistään? Vai oliko se vain hyvä näin?

Tykkään aivan liikaa siitä, että saan pidellä naruja omissa käsissäni. Olo on mahtava, kun hommat rullaavat ja tiedän, että minulla on oikeat pelinappulat käytettävissäni. Ongelma on se, etten aina osaa höllätä ajoissa, eikä minun edes tarvitsisi pidellä kaikkia niitä naruja itselläni. Niitä voi myös jakaa muille.

Huomasin yhtenä iltana, että asiat voivat rullata eteenpäin, vaikka ei aina tekisikkään mitään. Halusin saada yhden sarjan viimeisen kauden katsottua loppuun, ennen kuin se poistuisi valikoimista. Läppärini vieressäni suorastaan vaati minua avaamaan kannen ja perkaamaan kaikkia niitä keskeneräisiä kuvia ja tekstejä (joilla ei edes ollut kiire) ja viemään projekteja eteenpäin, mutta kovapäisesti istutin itseni ruudun eteen ja katsoin jaksoja jaksojen perään. Seuraavan kerran kun nappasin puhelimen käteeni, huomasin viestitulvan whatsapissa. Kummakseni huomasin, että sillä välin kun itse vahtasin silmät suurena draamasarjaa, eräs ystäväni oli ottanut ohjia käteensä ja lupasi auttaa yhden projektin eteenpäin viemisessä ja hänellä oli todella hyviä ideoita, kuinka homma lähtisi rullaamaan. Kappas vain, vaikka en tehnytkään mitään, asiat eteni silti.

Saatamme unohtaa, että meidän ei aina tarvitse olla tavoitettavissa, lukemassa sähköpostia tai tekemässä jotain järkevää. Vielä järkevämpää saattaakin olla se, ettemme juuri tee yhtään mitään, kunhan vain olemme. Tai nautimme hyvää viiniä, tai katselemme lempi ohjelmiamme. Meille luodaan kuva, jossa meidän pitäisi aina olla aktiivisia ja tehokkaita, etenkin tehokkaita. Tosiasia on se, että jos emme koskaan ole tehottomia, emme voi olla myöskään tehokkaita. Kyllä, se kuuluisa tasapaino!

Kun menet ystäväsi luo kahville, kuunteletko todellakin mitä hänellä on sanottavaa, vai seilaatko omissa ajatuksissasi? Milloin pysähdyit auttamaan jotakin? Milloin viimeksi unohdit ajan ja istuit luonnonhelmassa, vapaana?

Muista pysähtyä myös arjen keskellä. Vaikka liikenneruuhkassa. Jätä työpaikan asiat taaksesi ja keskity tähän hetkeen – auringonvaloon, hyvään musiikkiin tai vaikka take away kahviisi. Muista hengittää.

Koska sinä pysähdyit viimeksi? Koska tarkastit oman elämäsi arvot? Viekö tämä nykyinen elämäntyylisi sinua sinne, minne haluatkin sen vieväni? Meidän ongelma on se, että luulemme, että meillä on aikaa. Jos et nyt pysähdy ja mieti mitä sinä todella haluat, kohta saattaa olla liian myöhäistä. Meillä on kuitenkin AINA mahdollisuus muuttaa omia päämääriä, tavoitteita, unelmia, rutiineja tai arkea. Siihen tarvitaan vain hiukan rohkeutta.

♥ Suvi

Kuka minä olen?

Elelin elämästäni ensimmäiset 13 vuotta aika normaalia arkea. Yläasteella minuus sai kolhuja muutaman vuoden kestäneestä, ulkonäköön liittyvästä kiusaamisesta. Kyseessä kasvonpiirteeni, joille en voi itse tehdä mitään, tai vaikuttamaan siihen miltä ne näyttävät. Yhdeksännellä luokalla tilanne rauhoittui ja pääsin takaisin porukkaan, epävarmuus itsestä ei kuitenkaan kadonnut. Jos kuulin naurua jostain, en yhdistänyt sitä hauskanpitoon vaan automaattisesti siihen, että siellä naurettiin minulle.

Ammattikoulu eri paikkakunnalla oli helpotus, uusia ihmisiä ja uusia kuvioita. Epävarmuus kuitenkin pysyi, eikä liikkumattomuus, masennus ja painonnousu auttaneet asiaa. 17-vuotiaana totesin, että nyt saa riittää! Kiskoin itseni joka ilta lenkille (vihasin sitä ja tunsin oloni todella läskiksi). Valmistuin ammattikoulusta ja itsetunto oli jo paremmalla tolalla. Se ei kauaa kestänyt, sillä alkoi tulla paineita löytää töitä. Nykymaailmassa sinut leimataan hyvin äkkiä luuseriksi tai elämäntapalusmuksi jos sinulla ei ole töitä.

Työasiat järjestyivät ja elämä rullailikin muutaman vuoden mukavasti, kunnes ystäväni äkillinen itsemurha järkytti oman maailman käsitteitä. Miten näin voi käydä jollekkin jonka minä tunnen? Miksi ei nähty tai puhuttu useammin viimeisinä päivinä, tai viikkoina? Hukutin asian käsittelyn töihin ja musiikkiin. Pikku hiljaa olo alkoi helpottaa, vaikkei ikävä koskaan poistukkaan.

Seuraava haaste olikin oman elämän aloittaminen pitkän suhteen päättyessä. Näihin aikoihin aloin vasta ajatella asioita syvällisemmin. Aloin lukea intuitiosta ja muista mielen ihmeellisyyksistä. Löysinkin ihmisen jonka kanssa pystyin täysin olemaan itseni ja puhumaan aivan kaikesta. Luulin löytäneeni täydellisen kumppanin. Kaikki päättyikin jatkuviin valheisiin, pettämiseen ja paremman etsimiseen, myös toinen ihmissuhteeni koki kolhuja parisuhteen aikana.

Tällä hetkellä koitan selvittää mitä haluan tulevaisuudelta, millainen minusta on tullut näiden kaikkien vuosien jälkeen. En halua kyynistyä ja menettää uskoa ihmisiin. Haluan aina olla se jolle ei jää pahaa omaatuntoa tekemisistään, tai tunnetta olisiko voinut tehdä enemmän. Käteen on jäänyt näistä kokemuksista pieni muistilista, joka sopii ihan kaikille:

Elämä voi loppua milloin vain, siis uskalla.

Sinä riität oikeille ihmisille, aina.

Älä kyynisty.

Naura!

-MK

Rakasta kehoasi

Rakasta kehoasi, sehän on sinun kaikkesi. Miksi siitä nykyään onkin tehty niin vaikeaa?

Tv:stä tulee ohjelmaa toisen perään kauneusleikkauksista, hiusten-, ripsien- ja ties minkä muiden pidennyksistä ja siitä kuinka laihduttamalla elämä paranee. Ja jos laihduttamisesta jääkin löysää ihoa sen korjaamiseenkin on omat ohjelmansa. Sarjoja nimillä: Liian ruma rakkauteen, Nolot vartalot, Löysät pois, Sairaalloisen lihavat jne. Kaikkien ohjelmien pääasiallisena pointtina tuntuu olevan, että ulkonäköä muokkaamalla saadaan ihmiselle parempi olo. En sano etteikö niistä voisi olla ihmisille todellistakin hyötyä, mutta kehitettävääkin on.

Ulkonäköä painotetaan liikaa, sivummalle jäävät terveys, mielentila, itseluottamus ja kehossa viihtyminen sen koosta tai muodosta riippumatta. Kehoaan voi muokata loputtomiin, mutta jos et ole alunperinkään ollut siihen tyytyväinen, tuskin tulet saamaan sitä tunnetta massiivisilla leikkauksilla tai vaikkapa hirmuisella laihdutuskuurilla. Sillä miten itse ajattelet omasta kehostasi on paljon merkitystä. Mieli on todella vahva niin hyvässä kuin pahassa hallitsemaan ihmistä.

Varmasti kaikilla (ainakin minulla) on hetkiä jolloin kaikki omassa kropassa tympii. Lenkki ei kulje koska jalka kipuilee, päätä särkee vimmatusti etkä tiedä mitä tekisit jotta saisit sen loppumaan ja mikään vaate ei istu kunnolla. Et kuitenkaan pysty vaihtamaan kehoasi, vihaamalla sitä se voi kääntyä sinua vastaan. Rakastamalla sitä saatat huomata itsessäsi voimia ja piirteitä, joita et uskonut edes omaavasi. Ei varmaan ole vaikeaa valita kumpi on mieluisampi vaihtoehto.

Siis rakasta!

MK

Hyväksynnän haku

Itselläni yksi vahvana pirteenä esiintyvä asia. On niin paljon helpompi ajatella, että sillä ei ole väliä pitävätkö muut sinusta, vaan sillä pidätkö sinä heistä. Tämä ajatus väistyy hyvin äkkiä taka-alalle uusien ihmisten ympärillä. Tarkkailen ja kuuntelen ihmisiä ensin paljon ja sanon vasta sen jälkeen jotain. Pyrin miettimään millaisia ihmiset ovat ajatuksiltaan ja voinko samaistua niihin. En tykkää olla eri mieltä asioista saatika haastaa toisia esimerkiksi mielipideväittelyyn. Tokihan uusista tilanteista pääse paljon helpommalla myötäilyn avulla, mutta ihmisiltä jää todellinen sinä näkemättä. Toiset voivat myös ajatella, ettei sinulla ole ollenkaan omia ajatuksia ja mielipiteitä.

Hyväksynnän hakuun tulee usein myös miellyttämisentarve mukana. Aluksi se voi auttaakkin sinua tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja voi esimerkiksi erilaisissa työtehtävissä olla hyvä etu. Henkilökohtaisemman elämän puolella ei enää niinkään, äänesi jää usein kuulumattomiin tai jyrätään. Sinua ei myöskään välttämättä arvosteta tarpeeksi.

En pidä huonona ominaisuutena ihmisten kuuntelua ja tarkkailua, mutta sen jälkeen olisi hyvä tuoda esille omat rehelliset mielipiteet toisia miellyttämättä, toisia loukkaamatta. Et menetä mitään tärkeää olemalla rehellinen, yleensä vain tarpeettomat ja sinulle huonot asiat/ihmiset.

Uskalla siis puhua!

MK

Epäonnistuminen

Epäonnistuminen

Pelkästään jo sanana todella epämukava. Miten onkin niin vaikeaa toisinaan myöntää mokanneensa? Miksi maailma on rakentunut siihen suuntaan, ettei epäonnistumisille ole tilaa? Kukaan ei aina voi onnistua kaikessa, silti se sattuu aina omalle kohdalle osuessaan. Toisinaan tekisin mitä vain ollakseni täydellinen työntekijä tai täydellinen naisystävä, siinä touhussa vaan tuppaa hukkaaman oman itsensä.

Ja mikä pettymys odottaakaan kulman takana kun kaikkesi antaneena et olekkaan tarpeeksi. Ajatukset siirtyvät kysymykseen: Olisinko ollutkin omana epätäydellisenä itsenäni tarpeeksi. tai jopa jotain niin paljon enemmän? Vikoineni päivineni!

Haasteita kaipaavalle: tee joka päivä ainakin yksi moka!

Jos tarvitset lisää haastetta, naura itsellesi mokan jälkeen ja anna anteeksi. Ei elämä kuitenkaan ole niin kauhean vakavaa, vaikka toiset sen sellaiselta saavatkin näyttämään.

MK

Ego

Ego, tuo sisällämme lymyilevä pääpiru. Kelpaammeko muille, olenko tarpeeksi hyvä, pitäisikö minun vielä tehdä enemmän ja näyttää paremmalta?

Mitä enemmän vietämme aikaa sosiaalisessa mediassa, mainosten ympäröimänä ja erillaisten ulkoisten vaatimusten, ehdotuksien ja paineiden alla, ruokimme itseämme epävarmuuksilla ja miljoonilla eri vaihtoehdoilla. Alamme tuntemaan sisällämme tyhjyyttä ja epävarmuutta.

Joku viisas sanoi, että ihminen alkaa voimaan pahoin, mitä enemmän se erkanee luonnosta. Tämä käy minun mielestäni järkeen, sillä ei luonto ja eläimet vaadi meiltä mitään. Kun istumme metsässä, ei kivet ja kannot arvostele meitä. Sen sijaan mitä enemmän vietämme aikaa kaupungilla ihmisvilinässä, mainosten uhreina, alamme väsymään ja imemme mainostauluilta viestin “sinun pitäisi tuoksua paremmalta”, “sinun pitäisi näyttää hoikemmalta”, “sinun pitäisi olla enemmän tätä”. Ego nousee enemmän pintaamme väsymyksen ja erinäisten ulkoisten viestien takia.

Robert Holden on todennut, että sana EGO tulee sanoista “Everything Good is Outside.” Ego uskoo, että olemme sisältämme kelpaamattomia ja onni voi löytyä vain ulkopuolelta, ei sisältämme. Ego vie meidän itseluottamuksen, imee kaiken ulkopuolelta ja kertoo meille, missä olemme huonoja, missä meidän täytyy parantaa. Mikään ei ole koskaan tarpeeksi.

Hylätyksi tulemisen pelko. Egon takaa löytyy pelko siitä, hylätäänkö minut. Riitänkö minä edes kenellekkään? Yritämme olla porukassa jotain, ettei meitä hylättäisi. Muovaamme itseämme muiden mieliksi, emmekä enää usko, että kelpaamme tälläisenä. Pelkääminen ja hylätyksi tulemisen pelko on täysin luonnollista. Niin on myös epätäydellisyys ja se, ettemme voi miellyttää kaikkia. Olemme inhimillisiä, emmekä voi työntää pelkojamme pois, vaan käydä niitä läpi. Voimme opetella huomaamaan, mikä on egon tuottamaa käytöstä ja missä menee raja. Egolle mikään ei riitä, todelliselle minuudellemme kelpaamme juuri tälläisenä.

Huomaan itsessäni, että ego nousee voimakkaasti jaloilleen aina silloin, kun on heikoimmillaan. Kun sattuu ja itkettää, ego huutaa “sinun olisi pitänyt tehdä enemmän ja paremmin!” Niin, aina olin liian laiska tai epävarma. Nykypäivänä voi olla haastavaa löytää todellinen minuutensa. Vaikka itsetunto ja itsetutkistelu on lisääntynyt, ulkoiset vaatimukset lisääntyvät myös. Pelkkä deodrantti mainos voi viedä meitä enemmän pois inhimillisyydestä, sillä emme saisi haista edes hieltä. Saippuaa tai shampoota? Ethän voi olla likainen!

Väsymys on yksi egon suuren sana-arkun laukaisijoista. Muista siis levätä ja kuunnella itseäsi. Mitä lähempänä olemme sitä, mitä todella olemme sisältämme, sitä kauemmaksi ego jää. Ylisuoritatko siksi, että egosi sitä vaatii? Vai teetkö asioita oikeasti suurella sydämellä?

Jokaisessa meissä elää ja asuu ego. Sitä ei voi deletoida pois, mutta voimme oppia ymmärtämään sitä, koska se puhuu meille ja missä menee raja. Muista olla nöyrä, vaikka etenisit urallasi tai elämässäsi valtavasti eteenpäin. Et ole sitä mitä egosi sinulle kertoo.

♥ Suvi

Kuka minä olen?

Muutama kuukausi sitten koin todellisuuteen heräämisen, kun tajusin, että olen yrittänyt änkeä itseäni fitnessmuottiin sen takia, että saisin hyväksyntää ulkopuolelta ja tottakai, että näyttäisin paremmalta, joten lopetin kisadieettini kesken. Tämä kuulostaa niin ristiriitaiselta sen suhteen, että edelleen ravaan salilla, personal trainerin valmennuksissa ja juuri pari viikonloppua sitten olin poseerausleirillä ja viime viikonloppuna katsomassa Fitness Classicia Helsingissä. Mitä ihmettä, ensiksi yrittää kisoihin, sitten ei yritäkkään ja kuitenkin ravaa treeneissä? Mitä hölmöilyä tämä on?

Kuka minä olen – kysymys ponnahti mieleeni tässä rytäkässä erittäin voimakkaasti. Niin, kukahan minä olin oikeasti kaiken sen epävarmuuden ja egon luoman avatarin alla?

Ensinnäkin olin huijannut itseäni siinä, että hoin itselleni “tämän jälkeen”, “sitten joskus” tai jotain muuta yhtä typerää, kun estin itseäni tekemästä asioita, joista nautiin. Ammattikoulussa hoin itselleni, että “koulun jälkeen”, kun sain työpaikan hoin “töiden jälkeen, kohta alkaa elämä” ja kisadieetillä hoin “dieetin jälkeen” ja näin ollen olen blogannut elämästäni valtavasti asioita, vedoten “sitten joskus” – lauseeseen. Ensinnäkään, en jaksa enää hokea tuota lausetta itselleni ja toiseksi haluan tehdä asiat oikeasti itseni takia, että rakastan tehdä jotakin juttua ja se tekee arjesta rikkaan ja saa minut voimaan hyvin. Kuten nyt tiedän, että haluan kokeilla siipiäni bikini fitneksessä sen takia, että voin tehdä sen itseni takia, enkä sen, että saisin arvostusta ja kunniaa. Lepo, hyvä ruoka ja liikunta on kuitenkin hyvä pohja tälle kaikelle muulle tekemiselle.

Kun niin sanotusti “aloin kapinoimaan itseäni vastaan” ja sille mitä olin tekemässä ja ketä olin leikkimässä, nousi pintaan kauhistus siitä, että olinko kadottanut itseni aivan kokonaan. Mikä oli egon tuottamaa hälinää ja mikä oli todellista minääni? Huomasin toistelevan lausetta “minähän olen hevimmi, enkä mikään fitnessmimmi” useaan otteseen. Vaikka olen kierrellyt tässä eri bändien keikoilla ahkerasti, olin kuitenkin hiljentänyt sisältänyt yhden äänistäni, mikä koki sitten tuskaa. Olen ollut 13 – vuotiaasta asti rokkimimmi ja nykyään kuljin vain salivaatteilla ja ilman meikkiä. Olin korvannut yhden tärkeän osa-alueen toisella ja vaikka nämä molemmat osat (rokki ja fitness) ovat hyvin ominaisia minulle, ne molemmat puolet kaipaavat yhtä paljon huomiota. Mikä tulee tähän musiikkipuoleen, niin olen pelännyt huonommuuttani musiikkipuolella niin paljon, että jätin sen ikäänkuin pelon takia. Nyt se vaati nousta pintaan.

Jos minusta laittettaisiin kaikki egon tuottamat äänet äänettömälle, istuisin todennäköisesti päivät pitkät kannon päällä katsomassa laiduntavia hevosia. En kävisi töissä, en olisi somessa, lukisin kirjoja, joisin kahvia ja nauttisin näystä katsella laiduntavia hevosia. Tämä on kuitenkin ollut mielenkiintoinen matka. Kun olin pitkän ajan kirjoittamatta, ahdistuin, koska en päässyt toteuttamaan yhtä intohimoani. Kun en päässyt urheilemaan, ahdistuin. Kun en mennyt hevostalille haistelemaan hevosia ja luomaan sontaa, ahdistuin. Kun en päässyt toteuttamaan itseäni musiikissa, ahdistuin. Kun olen saanut kirjoittaa, olo on kevyt. Kun olen päässyt laulamaan, sisälläni laulaa joku onnesta ja kun pääsen hevostallille, olen kotona. Kun olen saanut hikoilla ja urheilla, olo on mahtava, hymyilyttää pienetkin asiat ja jaksaa ahertaa. Olen tullut siis siihen tulokseen, että tasapainoiseen arkeen tarvitsen lepoa, hyvää ruokaa, liikuntaa, musiikkia, kirjoittamista ja nelijalkaisia kavereita. Sekä niitä oikeita ystäviä myös! ♥ Hyvän päivän kruunaa kun pääsee illalla hyvän ystävän kanssa katsomaan lempisarjaa, juomaan kupillisen kuumaa tai rento puhelinkeskustelu.

Olen poikkoilut näiden asioiden kanssa todella paljon. Jos haluaa olla hyvä ratsastaja, hyvä muusikko, hyvä kirjailija tai runoilia, sekä hyvä ystävä, miten näihin kaikkiin riittää aika? Mistä minun olisi luovuttava? Onko väärin omistaa monta intohimoa? Tahdonko tosiaan näitä kaikkia?

Vaikka kova ja pitkäjänteinen työ antaa tuloksia, olisi tärkeää opetella elämään ilman lappuja silmillä. Joskus vauhdin huumassa saattaa ajautua kuplaan, missä ei näy kuin päämäärä, ei saisi blogata ympärillämme tapahtuvaa elämäämme pois. Tässä piilee ainakin itselleni se suurin ongelma. Ympäristö katoaa vauhdin huumassa.

On varmasti elinikäinen oppimismatka tutustua omaan itseensä. Tietää kuka on. Voi olla, ettei sitä koskaa saa edes täysin selville. Yksi iso virhe, mitä olen myös tehnyt on se, että pistää itsensä ja oman elämänsä aikajanalle. “Tämä tapahtuu tuolloin ja viiden vuoden päästä minulla on tämä ja tämä, sekä olen tehnyt tämän ja tämän!” Ei asiat tapahdu silloin kun suunnittelemme, vaan silloin kun niiden on määrä tapahtua. Tottakai on hyvä suunnittella elämää, tehdä päämääriä, mutta emme voi olettaa, että kaikki menee juuri niinkuin pitää. Voi olla, että suunnittelemamme ura toteutuukin vasta 20 vuoden päästä, eikä viiden vuoden kuluttua.

Jos haluat löytää itsesi, mene, tee ja koe. Aina voit muuttaa suntaa tai asetella arvosi uudestaan. Jos nyt koet olevasi jotain, sinun ei tarvitse olla sitä enää 10 vuoden päästä jos niin koet. Tee sitä mikä kutkuttelee sieluasi. 

♥ Suvi