Kiusaaminen alkoi 1. luokalla, ensin pienellä huutelulla. Sitten se oli jo siinä, että päätäni painettiin lumihankeen ja “vähän” pestiin. Syljettiin omenoita naamalle. Otettiin kuvia ja naureskeltiin niille. Kerran soitettiin “pilapuhelu”, missä nälvittiin minua. Itkin ja kuuntelin istuen pöydän alla, kunnes siskoni otti puhelimeni ja vastasi. Siedin tätä käytöstä jopa minun “kavereiltani”, koska ei lapsi osaa erottaa aitoa ystävyyttä toisen lapsen seuranpuutteesta. Koulumatkat sujui yhden talven verran mummini kanssa. Naurettiinhan sille, mutta ainakaan ei tarvinnut pelätä ja palata kotiin itkien. Lentopalloakin yritin harrastaa, mutta en ehkä osannut tarpeeksi arvostaa nälvivää valmentajaa ja alistavia joukkuetovereita. Varsinaista “joukkue henkeä!”

Kiusaaminen loppui aika hyvin yläasteen alkuun. Tai ehkä kiusattiin, mutta osasin jo nauraa itselleni, enkä pitänyt itseäni täydellisenä, kiitos kiusaajieni… En koskaan saanut tietää näiden kiusaajien motiivia. Ehkä olin vähän pyöreä, isohampainen ja ilman äidin läsnäoloa kasvanut pieni tyttö, helppo kohde. Oikeastaan olen kiitollinen näille kiusaajille. Ainakin olen oppinut arvostamaan jopa niitä heikoimpia ja huomaamaan, että ehkä en ole täydellinen, mutta olen kelvannut minun oikeille ystäville ja maailman ihanimmalle miehelle. Olen myöskin saanut huomata, että näiden kaikkien muistojen sanelemana ja kaikesta huolimatta, minä olen kaunis!

Terveisin upean miehen avovaimo ja tulevan pojan äiti ♥