Ensimmäinen muisto minulla on ennen masennusta, että istuin historian tunnilla yläasteella ja pohdiskelin, kuinka onnekas olenkaan. Minulla oli ystäviä, hevonen, harrastuksia ja elämä oli muutenkin mukavaa. Mietiin, miksi minä ansaitsin ne kaikki, miksi juuri minä? Tässä täytyi olla joku vikana.

Monesti olen törmännyt ajatukseen, että olenko minä vain normaalia heikompi kuin muut, kun olen monesti ollut polvillani elämäni kanssa maahan poljettuna, kun muut ympärillä porskuttavat eteenpäin? Miksi aina minä kaadun, enkö osaa pysyä pystyssä? Olenko vain liian heikko? Ja olenhan minä heikko, sekä erityisherkkä. Mutta se ero, mikä minulla on moniin muihin (joiden vahvuutta olen jopa ihaillut) on se, että minulla riittää rohkeutta myöntämään omat heikkouteni ja jopa ottamaan apua vastaan. Aina ei toki ole ollut näin, mutta varmaan yksi elämäni parhaista päivistä on ollut se, että myönsin olevani heikko ja tarvitsin apua.

Masennus on kuin synkkä verho, mikä lasketaan yllesi ja estää näkemästä valoa ja värejä. Samalla se painaa sinut kasaan, ettet saa enää suoristettua itseäsi. Aluksi se on hiukan pelottavaa, mutta ajan kuluessa surusta tulee morsiamesi, tuskasta morsiusneitosi ja kivusta rakastajasi. Tuska kasvaa tuskalla ja ruokit sitä päivittäin, kuin lemmikkiäsi.

Elämä ottaa, mutta se myös antaa. Olen kiitollinen omasta masennuksestani, sillä ilman sitä en olisi se, kuka olen nyt. Vaikka olenkin edelleen keskeneräinen ja tulen aina olemaan, en olisi oppinut niin paljoa elämästä ja tunteista ilman sitä. Masennus on juuri siitä kultainen, että sen alta paljastuu järjetön määrä viisautta, kunnioituista ja tietoa. En kuitenkaan toivoisi kenenkään sairastuvan siihen ja surullisen paljon se vie henkiä. Ikinä ei saisi luovuttaa, mutta meistä kukaan ei jaksa taistella ikuisesti.

Masennusta ei korjata sanoilla “se on asenteesta kiinni”,  vaan se korjataan järjettömällä määrällä rakkautta ja myötätuntoa. Itse en halunnut sääliä koskaan, vaan sitä rakastavaa auttavaa kättä. Tässä tulee ensin pieni mutka. Jos sairastunut ei myönnä olevansa sairastunut, on apua vaikea hakea tai vastaanottaa. Kaikki alkaa siitä, että myöntää itsellensä olevansa masentunut. Kukaan ei ole yksin tässä maailmassa, moni muukin kokee samoja asioita kuin sinä vaikka voisitkin ajatella, ettei kukaan muu tunne samalla tavalla, tai voisi ymmärtää. Masentunut ei ole hullu tai sekaisin, se on vain inhimillinen ihminen omine haavoineen ja katkennein siivin.

Maailmankaikkeus ei vastanut yhtenkään monista sadoista rukouksistani, joissa pyysin henkeni viemistä, sydämeni pysähtymistäni tai onnettomuuden tapahtumista. Edelleen olen hengissä kirjoittamassa tätä tekstiä. En edes onnistunut ajamaan itseäni kuolettavaan kolariin mitä niin kovasti halusin. Palasin kotiini “luuserina”, koska en pystynyt edes tappamaan itseäni. Siitä päivästä alkaen päätin elää, vaikken halunnutkaan elää – elävä kuollut.

Ulkopuolisen silmissä elämäni on näyttänytkin varmaan ihan hyvältä. Pään sisällä olevat äänet ja rikkoutuneet tunteet ovat kuitenkin vieneet ja pitäneet kaukana hyvästä. “Näin sun kuvasi lehdessä, oksensin kolme päivää putkeen”, “Voisitko Suvi vaan tappaa itsesi”, “Kukaan ei tule koskaan rakastamaan noin rumaa ihmistä” ja pilkkaavaat tönimiset “hyi vittu” – lauseiden kera saivat minut tuntemaan oloni mitättömäksi, kelpaamattomaksi ja ei rakastettavaksi. Ja kun et rakasta itseäsi, et voi myöskään vastaanottaa rakkautta sen arvoisella tavalla.

Elämäni ei missään nimessä ollut kokonaisvaltaista kurjuutta. Vietin ihania hetkiä ja koin hyviä kokemuksia ystävieni kanssa, joille olenkin erittäin, erittäin kiitollinen. Iltaisin kun meni peiton alle, mielessä pyöri itsetuhoiset ajatukset. Aamut saattoivat olla vaikeita ja uudet asiat eivät aina innostaneet, sillä en ollut mielestäni niiden arvoinen.

Kukaan ei voi rakastaa toista ehjäksi, vaan itse on opittava rakastamaan itseään. Kaksi rikkinäistä ihmistä eivät tee toisistaan eheitä. Toisen vierellä on kuitenkin kuljettava, pidettävä pystyssä ja kuunneltava. Itsensä rakastaminen vaatii paljon harjoittelua ja aikaa. Haavoja ei paranneta viikossa, eikä kuukausissa. Mieltäkään ei pysty uudelleen ohjelmoimaan hetkessä, vaan se tapahtuu pienin siirroin.

Masennus voi syntyä monesta eri syystä. Suhteesta vanhempiin, ystäviin, traumaattiset kokemukset, uupumus – lähes minkä takia vain. Anteeksi antaminen on yksi suurimmista voimavaroista. Emme välttämättä aina ymmärrä miksi joku ihminen toimi meitä kohtaan niin kuin toimi. Jos olemme katkeroituneita vanhemmille siitä käytöksestä, miten he käyttäytyivät meitä kohtaan, on vastuu myös meillä. Annammeko sen käytöksen pilata meidän oma onnemme? Vanhemmilla ei yleensä ole havaintoa omasta käytöksestään. He heijastavat omia käsittelemättömiä traumojaan lapsiin ja käyttävät samoja kasvatusmetodeja mitä heidän vanhempansa, vaikka ne eivät olisikaan niitä parhaimpia. He eivät tiedosta omaa käyttäytymistään. Jos joku sanoi sinulle joskus ilkeästi, hän vain heijasti omaa oloansa. Voit ajatella, että olipa tuollakin ihmisellä paha olo, kun tuollaisia laukoo suustansa. Ihminen, joka on tasapainossa ei hukkaa aikaansa muiden alistamiseen ja solvaamiseen. Voit antaa kaikkien negatiivisten tunteiden virrata lävitsesi, sitten toivottaa ne jatkamaan matkaansa. Kaikista raadollisinta on, kun rakastamasi ihminen talloo sinut maahan ja jättäen sinut siihen. Voi olla vaikea ymmärtää miksi rakastit ihmistä, joka olikin vain kylmä ku**pää, mutta asialla on monia eri puolia. Ensimmäinen on se, että pystyit rakastamaan sellaista ihmistä, joka ei ansainnut rakkauttasi. Sinulla siis riittää rakkautta. Lisäksi saatamme rakastua ”vääriin” ihmisiin sen takia, ettemme kunnioita itseämme tarpeeksi, tai olemme oppineet lapsuudesta virheellistä informaatiota rakkaudesta ja sitä kautta menemme kimppaan epätasapainoisten ihmisten kanssa. 

Saatan olla vähän kurja ihminen, mutta en luota paljoa lääketeollisuuteen. On olemassa hyviä lääkkeitä, mutta itse en ole suostunut syömään mitään mielialalääkkeitä, vaikka olenkin harkinnut monesti. Mielestäni paras lääke masennukseen ovat oivallukset, tukiverkosto, terapia, tai muu ammattiapu ja ne pienet onnen siemenet, mitkä pääsevät läpi sen mustan usvan. Se ei ole viikon, eikä kuukauden projekti, vaan paljon pidemmän. Mutta se kannattaa, juurikin sen takia, että sen kaiken alta raivautuu niin mieletön määrä hyvää. Eikä se tarkoita sitä, ettei elämässä enää koskaan tapahtuisi mitään pahaa. Itse huomasin masennuksen aikana, että ne pienetkin kolhut vei syvälle suohon. Nykyään edes isommat mutkat ja töyssyt ei saa kaatumaan, korkeintaan horjahtelemaan ja jatkamaan matkaa. Luotto omaan itseensä ja elämän kantamiseen säilyy.

Jokainen meistä on ainutlaatuinen omana itsenään, sairauksineen, menneisyyksineen ja arpineen. Kenenkään sairaus, oli se sitten päällepäin näkyvä tai ei, ei pysty viemään meiltä sitä ketä me oikeasti olemme, jos vain niin haluamme. Elämän yksi tarkoituksista on se, että teemme niitä asioita, mitkä saavat meidän sielun syttymään ja laulamaan, ei se, että yritämme sopia johonkin muottiin tai tyyliin.

Älä ajattele, että tunnet väärin, jos olet väsynyt ja surullinen. Sano se rohkeasti ääneen ja tulet huomaamaan, että meitä on monia muitakin. Älä häpeile sitä, et ole heikko. Tämä on vain osa elämääsi, ei tuomiosi. Ota vastaan kaikki ne suuret ja pienet tunteet, äläkä missään nimessä yritä kieltää niitä tulemasta, tai niiden olemassa oloa. Kirjoita ylös kaikki mitä tunnet. Et tule koskaan olemaan niiden tunteiden kanssa yksin. Olet elämäsi tärkein ihminen, joten lakkaa kiusaamasta itseäsi. Älä yritä leikkiä vahvaa, ole vain. Olet paljon enemmän kuin se fyysinen olemus, mihin on kiinnittynyt luusi, lihasi, ihosi – ulkonäkösi. Rakasta sitä, mikä löytyy sen alta.

♥ Suvi