Kaksi kertaa elämässäni olen ollut masennuksen Mariaanien haudassa. Se tapahtui ensimmäisen kerran vuonna 2014 Fitnessmallikisan jälkeen. Olin antanut itsestäni aivan kaiken henkisesti ja fyysisesti. En päässyt sängystä enää ylös. Tilanteeseen vaikutti myös se, että koin arvoristiriitaa niistä asioista mitä halusin työssäni edustaa. Fitnessmaailma tuntui liian pinnalliselta ja jotenkin halusin vaan piiloutua lakikirjojen taakse kaikelta siltä itsensä esittelyltä jatkuvassa sosiaalisen median myrskyssä. Koin häpeää siitä miten en ollut mennyt siskon lapsen synttäreille ja miten olin jättänyt kaiken minulle oikeasti merkittävän sivuun kisan vuoksi. Toisaalta taas tiedän, että jos jossakin haluaa menestyä, niin se vaatii valitettavasti myös priorisointia ja uhrauksia. Tämä oli minulle arvojeni oppitunti, jonka edessä opin, että en ole enää valmis jatkossa tekemään asioita rakkauden hinnalla.

Toisen kerran jouduin depressiivisyyden tilaan juuri vuoden 2017 lopussa, kun uuvuin Ranskan vaihto-opintojen jälkeen. Uupumus ja alakuloisuus valtasivat mielen ja kehon, kun yritin pakottamalla väittää itselleni kaikkea muuta. Lopulta jouduin kuitenkin antautumaan sille, mikä oli totta. Olin taas kerran yrittänyt liikaa liian pitkään ilman joutenaikaa ja pysähdyksen hetkiä.

Miten masennus tuntui minussa?

Mikään ei tunnu silloin miltään. Elämästä puutuu värit ja elät ikään kuin mustavalkoista elokuvaa. Lottovoitto, kylmyys, bussista myöhästyminen, töistä myöhästyminen, kaverin raivoaminen, katolta pään päälle tippuva lumi tai tekstari maailman komeimmalta mieheltä ei liikuta eikä kosketa. Mikään ei vituta, innosta tai yksinkertaisesti kiinnosta. Sitä oikein toivoo, että joku lentäisi päähän, että voisi edes itkeä ja tuntea pahaa oloa.

Usein masentuneisuuteeni on liittynyt vahva tunne kontrollin menettämisestä. Mieli ja keho on ollut niin väsynyt , että on tuntenut olevansa täysin tuuliajolla: täysin muiden ja elämän sattumuksien armoilla. Itsetuntoni on ollut niin tiiviisti kiinni suorituksissani, että niistä irtautuminen on tuntunut todelliselta murskatappiolta elämäni edessä.

TAKAISIN PINTAAN ?

Miten olen sitten onnistunut uimaan pohjalta kohti pintaa ?

Ensinnäkin avaintekijä on ollut se, että hyväksyy oman tilansa ja kaikki tunteensa. Usein kärsimys johtuu siitä, että ihminen ei hyväksy sitä, että tuntuu paskalta tai ei hyväksy omaa elämäntilannettaan. Sitä häpeää, peittää ja yrittää piilottaa tunteitaan, jotta ei tarvitsisi myöntää omaa inhimillisyyttään ja ihmisyyttään muille tai varsinkaan itselleen. Hyväksy se mikä on totta ja tarkastele tunnetta sitten etäältä lintuperspektiivistä käsin. On aina eri asia VOIDA HUONOSTI KUIN OLLA HUONO. Mitä tahansa elämässä koetkaan muista, että sinä et ole kokonaan se asia mitä tunnet vaan se asia on osa vointiasi, ei koko sinuus.

Puhdista kalenterisi. Uskalla pyytää reilusti sairaslomaa ja ota aikaa itsellesi. Älä päätä mitään tarkkaa aikaa, että nyt tällöin ja tällöin minun pitää olla valmis työelämään tai takaisin huippusuorittamiseen vaan anna itsellesi aikaa. Tee aivottomia asioita, joista saat jotakin väriä elämääsi. Itselläni parhaita pelastajia ovat olleet meditatiivinen uiminen, käveleminen luonnossa, liikunta, ruokavalion puhdistus, elokuvien katselu, ystävät, vertaistuki, ammattilaisen apu ja lukeminen. Kirjoista taas masentuneeseen tilanteeseen yksi parhaista opuksista on ollut ehdottomasti Eckhart Tollen Läsnäolon voima. Vahva suositus.

Alkuun voi tuntua, että sitä haluaa vain nukkua kaiken aikaa ja sekin on ok. Älä aseta rimaa liian ylös vaan lähde liikkeelle pienistä asioista. Tavoitteet voivat olla hyvinkin niin pieniä, että saat itsesi sängystä ylös keittämään kahvin. Ehkä seuraavalla viikolla jaksat jo ulos ja liikkumaan hieman ja kenties nähdä ystävää. Rytmin luominen päivään on tuonut myös usein valoa päivään, vaikka mieli olisikin ollut pidempiä aikoja jo mustempi. Askel kerrallaan ja usko säilyen siihen, että valo kyllä vielä taittuu varjoista vaaleampaan sävy kerrallaan.

Ja muistathan, että sinä et ole yksin, vaan olemme kaikki heikkoja ja kipuilevia elämän edessä. Jokainen vaan omalla tavallaan.

Rakkaudella ja lämmöllä,

Laurasi.