Muutama kuukausi sitten koin todellisuuteen heräämisen, kun tajusin, että olen yrittänyt änkeä itseäni fitnessmuottiin sen takia, että saisin hyväksyntää ulkopuolelta ja tottakai, että näyttäisin paremmalta, joten lopetin kisadieettini kesken. Tämä kuulostaa niin ristiriitaiselta sen suhteen, että edelleen ravaan salilla, personal trainerin valmennuksissa ja juuri pari viikonloppua sitten olin poseerausleirillä ja viime viikonloppuna katsomassa Fitness Classicia Helsingissä. Mitä ihmettä, ensiksi yrittää kisoihin, sitten ei yritäkkään ja kuitenkin ravaa treeneissä? Mitä hölmöilyä tämä on?
Kuka minä olen – kysymys ponnahti mieleeni tässä rytäkässä erittäin voimakkaasti. Niin, kukahan minä olin oikeasti kaiken sen epävarmuuden ja egon luoman avatarin alla?
Ensinnäkin olin huijannut itseäni siinä, että hoin itselleni “tämän jälkeen”, “sitten joskus” tai jotain muuta yhtä typerää, kun estin itseäni tekemästä asioita, joista nautiin. Ammattikoulussa hoin itselleni, että “koulun jälkeen”, kun sain työpaikan hoin “töiden jälkeen, kohta alkaa elämä” ja kisadieetillä hoin “dieetin jälkeen” ja näin ollen olen blogannut elämästäni valtavasti asioita, vedoten “sitten joskus” – lauseeseen. Ensinnäkään, en jaksa enää hokea tuota lausetta itselleni ja toiseksi haluan tehdä asiat oikeasti itseni takia, että rakastan tehdä jotakin juttua ja se tekee arjesta rikkaan ja saa minut voimaan hyvin. Kuten nyt tiedän, että haluan kokeilla siipiäni bikini fitneksessä sen takia, että voin tehdä sen itseni takia, enkä sen, että saisin arvostusta ja kunniaa. Lepo, hyvä ruoka ja liikunta on kuitenkin hyvä pohja tälle kaikelle muulle tekemiselle.
Kun niin sanotusti “aloin kapinoimaan itseäni vastaan” ja sille mitä olin tekemässä ja ketä olin leikkimässä, nousi pintaan kauhistus siitä, että olinko kadottanut itseni aivan kokonaan. Mikä oli egon tuottamaa hälinää ja mikä oli todellista minääni? Huomasin toistelevan lausetta “minähän olen hevimmi, enkä mikään fitnessmimmi” useaan otteseen. Vaikka olen kierrellyt tässä eri bändien keikoilla ahkerasti, olin kuitenkin hiljentänyt sisältänyt yhden äänistäni, mikä koki sitten tuskaa. Olen ollut 13 – vuotiaasta asti rokkimimmi ja nykyään kuljin vain salivaatteilla ja ilman meikkiä. Olin korvannut yhden tärkeän osa-alueen toisella ja vaikka nämä molemmat osat (rokki ja fitness) ovat hyvin ominaisia minulle, ne molemmat puolet kaipaavat yhtä paljon huomiota. Mikä tulee tähän musiikkipuoleen, niin olen pelännyt huonommuuttani musiikkipuolella niin paljon, että jätin sen ikäänkuin pelon takia. Nyt se vaati nousta pintaan.
Jos minusta laittettaisiin kaikki egon tuottamat äänet äänettömälle, istuisin todennäköisesti päivät pitkät kannon päällä katsomassa laiduntavia hevosia. En kävisi töissä, en olisi somessa, lukisin kirjoja, joisin kahvia ja nauttisin näystä katsella laiduntavia hevosia. Tämä on kuitenkin ollut mielenkiintoinen matka. Kun olin pitkän ajan kirjoittamatta, ahdistuin, koska en päässyt toteuttamaan yhtä intohimoani. Kun en päässyt urheilemaan, ahdistuin. Kun en mennyt hevostalille haistelemaan hevosia ja luomaan sontaa, ahdistuin. Kun en päässyt toteuttamaan itseäni musiikissa, ahdistuin. Kun olen saanut kirjoittaa, olo on kevyt. Kun olen päässyt laulamaan, sisälläni laulaa joku onnesta ja kun pääsen hevostallille, olen kotona. Kun olen saanut hikoilla ja urheilla, olo on mahtava, hymyilyttää pienetkin asiat ja jaksaa ahertaa. Olen tullut siis siihen tulokseen, että tasapainoiseen arkeen tarvitsen lepoa, hyvää ruokaa, liikuntaa, musiikkia, kirjoittamista ja nelijalkaisia kavereita. Sekä niitä oikeita ystäviä myös! ♥ Hyvän päivän kruunaa kun pääsee illalla hyvän ystävän kanssa katsomaan lempisarjaa, juomaan kupillisen kuumaa tai rento puhelinkeskustelu.
Olen poikkoilut näiden asioiden kanssa todella paljon. Jos haluaa olla hyvä ratsastaja, hyvä muusikko, hyvä kirjailija tai runoilia, sekä hyvä ystävä, miten näihin kaikkiin riittää aika? Mistä minun olisi luovuttava? Onko väärin omistaa monta intohimoa? Tahdonko tosiaan näitä kaikkia?
Vaikka kova ja pitkäjänteinen työ antaa tuloksia, olisi tärkeää opetella elämään ilman lappuja silmillä. Joskus vauhdin huumassa saattaa ajautua kuplaan, missä ei näy kuin päämäärä, ei saisi blogata ympärillämme tapahtuvaa elämäämme pois. Tässä piilee ainakin itselleni se suurin ongelma. Ympäristö katoaa vauhdin huumassa.
On varmasti elinikäinen oppimismatka tutustua omaan itseensä. Tietää kuka on. Voi olla, ettei sitä koskaa saa edes täysin selville. Yksi iso virhe, mitä olen myös tehnyt on se, että pistää itsensä ja oman elämänsä aikajanalle. “Tämä tapahtuu tuolloin ja viiden vuoden päästä minulla on tämä ja tämä, sekä olen tehnyt tämän ja tämän!” Ei asiat tapahdu silloin kun suunnittelemme, vaan silloin kun niiden on määrä tapahtua. Tottakai on hyvä suunnittella elämää, tehdä päämääriä, mutta emme voi olettaa, että kaikki menee juuri niinkuin pitää. Voi olla, että suunnittelemamme ura toteutuukin vasta 20 vuoden päästä, eikä viiden vuoden kuluttua.
Jos haluat löytää itsesi, mene, tee ja koe. Aina voit muuttaa suntaa tai asetella arvosi uudestaan. Jos nyt koet olevasi jotain, sinun ei tarvitse olla sitä enää 10 vuoden päästä jos niin koet. Tee sitä mikä kutkuttelee sieluasi.
♥ Suvi