Itsensä hyväksymisen prosessi sovituskopissa.
Rämmin lumipyryssä Hennesillä. Haluan jotakin uutta ja pirteetä. Löydän muutaman kivan vaatteen. Astun sovituskoppiin. Riisun vaatteet. Suljen silmäni. Avaan sormiani raottaen katseeni kohti peiliä.
Päässä alkaa soida kauhistunut ääni.
Sä oot lihonnut. Selluliitti paistaa pepusta. Kyljissä rullia. Naamassa näppyjä, mitä vielä. Miks oon antanut itseni repsahtaa ois pitänyt olla kovempi. Miks olin niin heikkona Ranskassa ja annoin itseni syödä sontaa? Nyt on pakko aloittaa kunnon dietti ja aamuaerobiset. Ei mulle sovi mikään tyyli tai vaate, mun vartalo on oudon mallinen. En mä ainakaan ketään miestä vois tavata. Ei se tällasta katselis.
Kirjoitan itkupotkuraivariviestin ystävälleni. Hän antaa myötätuntoa. Pohdin menisinkö salille vai kotiin nukkumaan. Pohdin, etten kyllä voi edes näin pulleana mennä salille näyttäytymään. Etsin syytä sille, että voisin mennä nukkumaan kotiin vähien yöunien takia ja sen surkeuden takia, mikä pukukopilla heräsi. Pohdin mielessäni, että ompahan tässäki kyllä vuosisadan pohdiskelija, koutsi ja keittiöpsykologi. Sortuu itse sitten pukuhuoneessa niille asioille, joista itse opettaa. Hävetä saisi kyllä tästäkin. Elä itse niinkuin opetat toistuu takaraivossa ja olen kahden kysymyksen äärellä mennäkkö vai eikö.
Sitten tapahtuu jotain merkityksellistä aivoissani. Päätän mennä. En kurilla vaan itseäni kunnioittaen. Menen aulaan ja nään nauravat ystäväni aulassa. Selitän tilanteen ja hävetykseni ystävälleni Annille. Kun astun crosstraineriin, alan tajuta koko kupletin juonen.
Ei ole kyse siitä ettenkö saisi tuntea näitä ikäviä tunteita, ajatuksia ja uskomuksia pukuhuoneessa, vaan siitä uskonko ne totuutena itsestäni ja toiminko niiden käskemällä tavalla. Se ääni, joka päässäni soi, en ollut minä, vaan se ääni oli se, mitä olen elämässäni napsinut ympäriltä olevasta maailmasta itselleni todeksi ja onnen takeiksi. Se ääni puhui minulle siitä, miten olisin hyväksytty muiden silmissä. Se ääni kannusti minua tekemään itsestäni muiden mielipiteiden tuotteen, jota olinkin kovaa vauhtia sovituskopissa itsestäni taas kerran valmistamassa.
Päähäni oli syventynyt uskomus joskus monia vuosia sitten, että onnellinen, rakastettu, arvostettu ihminen näyttäisi tietyltä ja tämä uskomus alkoi nostaa päätään pukuhuoneessa. Hylkäämisen kokemukset, joita olin kohdannut kehoni kohdalla alkoivat myös elää mielessäni tuossa hetkessä.
Vaikka totuus on se, että ainut asia mikä pukuhuoneella oli totta, oli nainen sovittamassa vaatteita peilin edessä. Kaikki se päänsisäinen arvostelu en ollut minä, vaan mieleni luoma tarjouslähettiläs, joka ehdotti tuotteistettuja tarjouksia muiden ihmisten mielipiteistä: tartunko tarjoukseen siitä, että näyttäisin jonkun mielestä läskiltä tai, että näyttäisin jonkun mielestä epäonnistujalta.
Tajusin, että minä en ole nuo paskamaiset ajatukseni vaan ihminen, jolla on oikeasti joskus ihan kivoja ajatuksia, oon sisko, olen terve, hengitän, kuule, näen, olen täti, nainen, taistelija, ystävällinen muita kohti, auttaja ja menestynyt ihan mukavasti elämässäni niissä asioissa mihin olen keskittynyt.
Oikeastaan on siis ihan helvetin sama mahdunko nyt just tänään jonkun tietynkokoisen elottoman kangaspalan sisälle vai en. Se ei estä mua saavuttamasta suuria tai vaikka nobel patsasta.
Hyväksyn itseni näin , jatkuvasti muuttuvana, henkisenä ja fyysisenä prosessina. Enkä itseasiassa tarvi tälle hyväksynnälleni kenenkään hyväksyntää.
Halauksin,
Laura.