Tämä aihe on kyllä niin ajankohtainen omassa elämässäni, että melkeinpä haluaisin lukea jonkun fiksun ihmisen kirjoituksen tästä aiheesta, ennenkuin itse kirjoitan mitään. Kuitenkin kirjoitan tämän nyt kaikessa rehellisyydessään.

Iso epävarmuus on ollut läsnä elämässäni jo pidemmän aikaa. Olen tehnyt isoja muutoksia ja päätöksiä elämässän, eikä minulla ole varmuutta mistään muusta, kuin että eteenpäin mennään.

Yritin päästä mukaan viime vuoden Fitnessmalli kisaan, mutta kilpailun uudet vaatimukset olivat sen verran kovat, että heti jäätiin kelkasta. Kauaa en paikoillani ollut, kun löin lukkoon valmentajani kanssa, että tänä vuonna kisaan bikini fitneksessä. Hyppy kohti aivan tuntematonta on aiheuttanut suurta epävarmuutta siitä, riitänkö minä. Kun päätin avata nämä kotisivut, törmäsin taas uudestaan samaan voimakkaaseen epävarmuuteen “riitänkö minä ja osaanko minä?” Onneksi Lauran viisaat sanat siitä, että tekemällä voi vaan oppia ja kunhan nauttii työstään, sai minut viemään tätä projektia eteenpäin. Herään usein siihen, että olen pohtimassa jotakin tekstiä “onko minulla tarpeeksi tietoa tästä aiheesta ja kokemusta? Olenko ihan pelle jos kirjoitan näin?” Huomaan myös, että valmentajani tapaamisissa suustani lipsahtaa aina sama kysymys: “Olenko mä ihan toivoton tapaus?”

Viime vuoden keväällä olin niin hukkumaisillani omaan epävarmuuteeni, että luulin tulevani hulluksi. Otin lopputilin töistä ja hommasin uuden kämpän uudesta paikkakunnalta, mistä tunsin vain muutaman ihmisen. Selasin työpaikkoja, mutta jokaisen työpaikan kohdalla mietiin: “En minä voi tuonne hakea, enhän minä osaa!” Ja eihän kukaan osaakkaan uutta työtä heti. Näin jo silmissäni, kuinka tarjoilijana kaataisin kaikki astiat ja ruuat lattialle.

Kun elämä sitten päättikin heittää märän rätin vasten kasvojani ja jäinkin niinkuin nalli kalliolle, päätinkin epätoivon (ja rahattomana) hetkenä palata vanhaan työpaikkaani ja jäädä vanhalle paikkakunnalle, ilman sen suurempia ponnistuksia. Se tuntui pelastukselta, kun ei tarvinnutkaan aloittaa uutta elämää uudessa ympäristössä, vaan sai jäädä keinumaan tuttuun ja turvalliseen. Näin jälkikäteen ajateltuna se olisi ollut hetki mennä minne vain ja tehdä mitä vain, mutta väsynyt ja surun murtama mieleni ei enää jaksanut tehdä uusia päätöksiä. Se halusi vain olla ja kasata itsensä takaisin kokoon. Ja paikoilleen jääminen oli loistava tapa liukui omien epävarmuuksien ohi.

Tässä kun on kisadieetillä ja tätä kotisivua rakentanut, niin jostain syvältä sitä aina saa kaivettua sen saman leijonamielen pönkittämään itseään eteenpäin ja taas uskomaan itseensä. Välissä tuntuu, että stressi ja epätoivo vie mennessään, yöunet kärsii, alkaa jatkuva päänsärky, tekisi mieli saada itkupotkuraivarit ja paeta elämäänsä toiselle puolelle maapalloa, niin yhtäkkiä sitä mieli rauhoittuu ja usko palaa omaan tekemiseen.

Kohti omia epävarmuuksia kulkeminen ei ole aina helppoa, mutta se kasvattaa kohti parempaa itsetuntoa ja yleensä käykin niin, että yllättäen huomaa “kappas, minä selvisin tuosta!” aivan yllättäen. Mukavuusalueella emme voi kehittyä, vaan on hypättävä sen ulkopuolelle.

Ehkä juuri ne meidän omat epävarmuutemme, ovat juuri niitä seikkoja, jota kohti meidän tulisi kulkea. Lempeästi ja uteliaina. Tarkkailla mitä ne ovat ja mitä ne kertovat meille, sekä ennenkaikkea mitä ne opettavat. Meidän aivot ylisuojelee meitä. Ne yrittävät pitää meidät hengissä, vältellä vaaroja ja pysymään tutussa ja turvallisessa. Ne eivät halua meidän menevän kohti epävarmoja asioita, ettemme vain satuttaisi itseämme, tai jopa mahdollisesti kuole – tai näin meidän aivot ajattelee.

Jos väittäisin, että viimeinen vuosi elämästäni olisi ollut helppo, puhuisin ihan palturia. Samalla voin myös todeta, että henkinen kasvu on ollut valtavaa, kun on jatkuvasti joutunut tekemään isoja päätöksiä, pohdiskelemaan, mennyt omille epämukavuus alueille ja pyörinyt omien epävarmuuksien äärellä. Ja toisaalta, kun mikään ei ole varmaa, kaikki voi olla mahdollista.

Epävarmuuden takana piilee usein pelko epäonnistumisesta. Emme halu yrittää, sillä pelkäämme että nolaamme itsemme, teemme jotain väärin ja maailma kaatuisi siitä. Emme luota 100% omiin kykyihimme ja epäonnistumisen pelko lykkää meille kasan epävarmuutta. Iloinen uutinen: epäonnistumisia ei ole olemassa. On vain tapoja, jotka vievät meitä tiettyyn pisteeseen. Pisteessä voit sitten miettiä, oliko haluttu lopputulos tämä, vai pitääkö jotain muuttaa toiminnassa.

Kuten Tommy Tabermann sanoi – “Epäroinnin kynnyksellä, kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?”

♥ Suvi