”Se oli kaunis syyspäivä”
23.9.2008
”Se oli kaunis syyspäivä, säteet auringon sinkoili pinnalta maan” Orig. sanat Kaija Koo – Viimeinen lento (”Se oli kaunis kevätpäivä, säteet auringon sinkoili pinnalta jään”)
Tämä teksti on kirjoitettu 2020. Kadotin alkuperäisen tekstin, jonka olen kirjoittanut suoraan tunnekuohuissa vuonna 2013, kun tapahtumista oli 5 vuotta ja olin muutenkin elämän pohjakosketuksissa. En jälkeenpäin muistanut puoliakaan tekstistä jonka olin kirjoittanut. Nyt se teksti on kadonnut, ja yritin kirjoittaa uuden. Erilaisen, mutta saman ihmisen tarina samasta tapahtumasta. Voi olla että olen unohtanut joitain asioita, voi olla että muistan joitain asioita paremmin. Voi myös olla että mieleni on kehittänyt ns. ”valemuistoja” (olen lukenut niistä: mieli keksii helpomman teorian asialle, jonka todellinen laita olisi vaikeampi ihmisen käsitellä) joidenkin tapahtumien kohdalle. Tälläisen tunnistan kohdassa, jonka mainitsen tarinassa erikseen.
Muistan sen päivän ja tilanteen käytävillä kuin eilisen, jos suljen silmäni. Ensimmäinen vuosi yläasteella oli alkamassa ja kaikki oli vähän vielä outoa ja uutta. Olin kuitenkin saanut jo uusiakin ystäviä, joiden kanssa juttelin käytävällä, istuen käytävällä reput vieressä kuin oli tapana. Meillä oli alkamassa ruotsin tunti, mutta opettaja oli myöhässä. Luokkaan ei päästy – ovet oli lukittu, kun jotkut oppilaat olivat aiemmin päässeet avoimeen luokkahuoneeseen tekemään tihutöitään. Oltiin vain tyytyväisiä kun ruotsin tunnin alkaminen venyi. Ei varmaan sillä hetkellä edes kiinnitety huomiota siihen, nautittiin vain rennosta ajasta ja tavallisesta puheensorinasta.
Jostain kuitenkin juoksi fysiikan opettaja, joka kaivoi avainnippua taskuistaan. Kertoi että hän päästää meidät luokkaan, sinne täytyy pian mennä. Ihmeteltiin, että eihän tässä nyt mihkään luokkaan oltu vielä menossa, kun ei ruotsin opettajaakaan näkynyt. Tilanne oli hyvin sekava enkä muista tarkasti kaikkea, mutta muistan elävästi kun kyseinen opettaja heitti reppuni luokkaan ja tuuppasi minut sinne, samoin kuin teki monille muille. Kyseessä oli hyvin omalaatuinen ja temperamenttinen opettaja, joka ei varmasti vastaavassa tilanteessa paljoa kysellyt menettekö vai ettekö mene. Kun koko meidän ruotsin ryhmä oli luokassa, opettaja laittoi oven kiinni, joka meni lukkoon. Tietenkin luokan sisäpuolelta sen sai auki ja jotkut avasivatkin oven, muiden rynniessä sisään ja ulos, ihmetellen että mitä nyt oikein tapahtuu. Ei juuri osattu pelätä tuolloin.
Seuraavaksi muistan, kun (meidän mielestä liian vähän) myöhäsynyt ruotsin opettaja tuli kohti luokkaa. Luokka oli käytävän päässä, joten lähes heti näköhavainnon jälkeen hän oli jo luokassa. Muistaakseni juuri opettajan astuessa luokkaan, alkoi hälytyskellot soida, kuin olisi palohälytys. Ääni tuli ylhäältä päin ja katsoin ylös. Ensimmäisenä näin luokan oven yläpuolella olevan kellon, jonka viisarin asennot ovat painuneet ikuisiksi ajoiksi mieleeni: 10:52. Vähän kylmää vieläkin, kun kello on tuon verran. Tämän jälkeen luokan ovi menee kiinni. Elävästi muistan ruotsin opettajan hämmästyneen ilmeen. Tunsin tiettyä huojennusta kun opettaja tuli paikalle, hän selittäisi että kyseessä on jokin väärinkäsitys tai harjoitus. Olin väärässä, ei hänkään tiennyt mistä oli kyse. Varmistettuaan oven lukossa olon, hän meni tietokoneen äärelle etsimään tietoa ja muistaakseni soittikin jollekkin.
Luokassa oli tunnelma mennyt aika lekkeriksi, osaa pelotti, osa oli ihan rennosti ja tyytyväinen kun ruotsin kielen opiskelu viivästyi. Ja kaikki muut siltä väliltä. Seuraava muistikuva on kuulutuksesta, kun rehtori kuuluttaa. Hän kehottaa pysymään luokissa, ovet lukittuna, ikkunat suljettuna. Luokista ei saa poistua. Sanoi tiedottavansa lisää asiasta kun on saanut tietoa. Huhut alkoi välittömästi ottaa vallan. Joku sanoi, että koulussa on pommi tai tulipalo, mutta miksi meidät sitten lukittaisiin luokkiin ja käskettäisiin olla siellä käytävälle tulematta? Ensimmäiset tulipalohuhut kuultuamme, valtasi meidät hätä. Olimme melko lähellä kemian luokkia, jonka varastossa säilytettiin ties mitä aineita ja yhdisteitä. Eikö ole vaarallista olla lukittuna sellaisen paikan läheisyyteen, jos rakennuksessa palaa, tai on pommi. Sitten tuli uusi kuulutus, ei edellenkään uutta tietoa. Muistutettiin vain oppilaita pysymään opettajineen luokassa.
Osa oppilaista alkoi kasata pulpetteja vierekkäin pinoon ja piilouduttiin nurkkaan niiden taakse. Minä kuuluin heihin. Jotenkin oli sellainen tunne että piti joko piiloutua tai paeta. Pakoon ei päässyt, joten piiloon meneminen oli ainut vaihtoehto. Tuon tunteen muistan selvästi. Nurkassa pulpettien takana meitä sitten kyyhötti muutamia oppilaita.
En tiedä miten kauan meni aikaa, kunnes asian vakavuus tuli ilmi. Ja uusi kuulutus: ”Viereisessä koulussa ammuskellaan.” Voi olla että sanavalinnat ovat oman pääni keksintöjä, mutta joka tapauksessa sellaisen käsityksen sai. Jos suljen silmäni, muistan elävästi vieressäni istuneen tytön ilmeen kun katsoimme toisiamme tilanteen tajuttuamme. Meidät valtasi paniikki. Useampi koulu oli aivan naapurissa tai samassa pihapiirissä. Yläaste oli kaiken keskellä. Vieressä oli lukio, ala-aste ja lähellä muutama ammattikoulu. Paikasta ei siinä vaiheessa ollut vielä tarkempaa tietoa. Huhut alkoivat taas jyllätä, jotkut luokasta väittivät saaneensa tekstiviestejä, missä kerrottiin että meidän koulussa ammutaan. Veljeni silloinen tyttöystävä, nykyinen vaimo, laittoi musitaakseni viestiä viereisestä lukiosta, että heiltä meni ulko-ovetkin lukoon. Kyseli myös tiedänkö mitään tapahtumista. Yritin soittaa äitilleni, mutta linjat olivat aivan tukossa. Yhteyksiä ei saatu vakka puhelin oli päällä. Saman kommentin sain muilta luokkalaisilta, kehenkään ei saatu yhteyksiä. Laitoin äitille viestin, johon hän vastasi muistaakseni, että tietyllä ammattikoululla ammuskellaan. Se oli kauimmainen ammattikoulu, eli vajaan kilometrin päässä, ei samassa pihapiirissä.
Aika kului ja kyyhötettiin vain luokissamme. Vain opettajan luvalla sai käydä vessassa, muistan itsekin lupaa kysyneeni. Käytävien takaa jostain kuului huutoa ja kiljahduksia, jotkut tiesivät jotain ja pelottelivat muita oppilaita teeskentelemällä. Muistan jossain kohtaa myös yhden opettajan juosseen käytävällä ja huutavan: ”Me kuollaan kakki!”
Seuraavat muistikuvat ovat hataria. Noin parin tunnin ajan, vartin välein tuli kuulutus, että tilanne koululla on edelleen sama. En muista sanottiinko kuulutuksissa varsinaisesti mistä koulusta on kyse. Voi olla että puhuttiin vain ”ammattikoulusta”, mutta niitä oli useampi paikkakunnalla. Olisiko ruotsin opettaja somessa seikkaillessaan löytänyt myös tietoja, joita jakoi meille. Muistan saaneeni samaan aikaan yläasteelta olevalta ystävältä viestin; ”Ootko kunnossa?” Muistan viestiin sisältyneen sanan ”ampumavälikohtaus”, mutten muuta muista.
Viimein, n. klo 1 iltapäivällä tuli kuulutus, jossa kerrottiin tilanteen koululla olevan ohitse ja että oppilaat opettajineen voivat poistua luokista ja mennä ruokailuun, joka oli tapahtuman takia viisätynyt ainakin yli tunnilla. Meidän luokasta oli tosi lyhyt ruokalaan, joten oltiin sielä pian. Sisään alkoi virrata lisää porukkaa muilta luokilta, muistan tuon puheensorinan, mitä nyt yleensäkin ruokalassa on luokkahuoneita äänekkäämpää. Mutta tämä oli jotain erilaista, asiaa oli kaikilla paljon, mutta kukaan ei huutanut, kiljunut, tai tapellut. Kaikki vain keskustelivat. Olin jossain kohtaa laittanut ystävälleni toiselle paikkakunnalle viestiä tapahtuneesta (tätä en muista), sillä hän oli vastannut tekstiviestillä: ”Älä kuole.”
Seuraavaksi muistan vain äitini soittaneen minulle, että tulee hakemaan mut koulusta. Meillä on tänäkin päivänä äitini kanssa eriävät mielipiteet hakutavasta, sillä hän muistaa hakeneensa minut autolla (nopein ja turvallisin) ja minä muistan aivan selvästi, kuinka talutettiin pyöriämme koululta pois päin. Tulimme tienpäähän jonka risteyksestä näin tragediakoulun ympärillä poliisinauhat, ambulanssit, paloautot ja poliisit. Muistan myös nähneeni panssarivaunuja. Muistan myös ilmassa haisevan palaneelle ja nähneenikin kyseisen koulun savuavan. Voi toki olla että jos ollaan äitini väittämän mukaan kuljettu autolla, palaneen haju on silti päässyt auton sisään ja näky on ollut sama. Silti olen aivan varma nähneeni näyn pyörää taluttaessani. Oma versioni kotimatkasta on mitä todennäköisimmin valemuisto, sillä järkevimmin ajateltuna, äitini olisi hakenut minut autolla. Eikä pyörällä, kun sataprosenttista varmuutta mistään ei ollut varmaan kellään tuossa kohtaa.
Tästä seuraava terävä muistikuva on vasta turvallisesti kotoa, kun katsottiin vanhempien kanssa uutisia aiheesta. En muista oliko tämä lähetys tavallinen vai ylimääräinen uutislähetys, jälkimmäisiä tuli päivän aikana useita. Luulen että kyseessä oli seitsemän uutiset.
Jälkeenpäin tieto kertoi, että kyseinen koulu oli ammattikoulu aivan Kauhajoen keskustassa, jossa opiskeltiin lähihoitajaksi ja kokiksi. Tiloissa oli myös Seinäjoen ammattikorkeakoulun väkeä, josta uhriluokka koostui. Aloitin itse kahta vuotta myöhemmin kyseisessä koulussa lähihoitajaopinnot.
Seuraavilta päiviltä on melko vähän muistikuvia. Pari päivää tapahtuneen jälkeen serkkuni oli soittanut äidilleni hakevansa muita sukulaistyttöjä koulusta pois, ja kysyi hakeeko mutkin. Koululle oli tullut epämääräisiä pommiuhkauksia. Meitä on paljon samanikäisiä sukulaisia äidin puolen suvussa. Muistan kun serkku tuli hakemaan meitä maantiedon siiven päästä ja lähdettiin ajamaan kotiin.
Muita muistikuvia on mm. se kun pyöräiltiin koulun ohitse kaverin kanssa uimahalliin ja koulua ympäröi edelleen poliisinauhat. Poliisinauhojen lisäksi koulua ympäröi tasaisin välimatkoin seisovat armeijapukuiset vartioivat miehet, ihan kuin jossain Afganistanin sota-alueella!
Jälkeenpäin kun tilannetta ajattelee, ei oltu oikeasti aivan hengenvaarassa. Mutta kun tieto tuli ammuskelusta naapurikoulussa, se kuolemanpelko mikä ihminen siinä kohta valtaa, on asia jota ei voi toiselle selittää. Ei tiedetty missä tapahtuu ja mitä, ja kuinka suuressa vaarassa todellisuudessa oltiin. Mutta epätietoisuus onkin mielestäni yksi pahimmista peloista.
Asia vaivaa mua edelleen. Ja yhä mä huomaan itsessäni merkkejä tapahtuneesta. Uuteen paikkaan tultaessa katsastan mahdollisen pakoreitin. Luulen sen johtuvan siitä pelonsekaisesta huhusta tapahtumahetkellä koulullamme; ”meidän koulussa on pommi ja meidät on lukittu luokkaan.” En tiedä, mutta se on väistämätön reaktio joka tulee. En kärsi siitä, mutten myöskään voi sille mitään.
Tykkään kirjoittaa tuntojani ylös, osaan sen paremmin kuin puhumisen. Mutta ikinä en osaa lopettaa niitä hienosti ja asiaankuuluvasti. Siksi tämä tarina loppuukin tähän. Tarina on 25-vuotiaan naisen, joka kaikkoaa ihmismassoja ja on epäileväinen kaikkea kohtaamaansa kohtaan, mutta pyrkii silti ajattelemaan ihmisistä pelkkää hyvää (vaikka ihmiskunnassa on vielä niin paljon pahaa).